Ihan seilorina

Tai ei nyt ihan seilorina itse, mutta jotain sinne päin. Pääsin nähkääs Emmin siivellä uudelle Viikkarille, Viking Gracelle, vähän tyttöpikkujouluilemaan (eli vetämään överihyvää ruokaa ja vähän keinuvaa unta) ja vaikkei minulla nyt minkäänlaista bloggaamisvelvoitetta asiasta ole, niin vitsi, että on taas vähän pakko vetää takaisin omia erittäin asiallisia ennakkoluuloja siitä, etteikö laivalla voisi olla mukavaa. Herkulliset ruoat, toimivat viinit, aika hulppean hyvä sänky hytin kokoisen ikkunan vieressä, toimii. Tästä nyt meinaa ihan tulla varsinainen ylisanojen litanja, mutta kun tällaista maksimaalista rentoutumista isketään keskelle pimeimpää ja stressaavimpaa syksyä, ikkunan taakse heitetään aurinko koko Tukholman saariston ylle ja itse istahdetaan poreammeeseen ihanan ystävän kanssa, ei paljoa enempää voisi hetkellisesti hymyilyttää. Noihin fiiliksiin on hyvä nytkin yrittää palata, kun makaa kuumeessa peiton alla ja yrittää ymmärtää, miten sekaisin oma pieni tasapainoaisti voikin ihan mitättömästä keinumisesta mennä, kun vieläkin tuntuu siltä, että tämä koko kerrostalo lipuu aalloilla Turun ja Tukholman saaristojen läpi. Kun ei siellä edes tuullut.

”If flowers can
teach themselves
how to bloom after
winter passes,
so can you.”

Ihan jumissa

Syksy on tullut. Sen tunnistaa paitsi miljoona kertaa mainituista pimeistä illoista, sumuisista aamuista, luonnon väriloistosta, kynttilöistä, teen paluusta päivittäiseksi juomaksi, sohvailusta ja kahdestatoista esiopetuskeskustelusta vanhempien kanssa, jotka on kaikki vielä ylöskirjaamatta, myös siitä faktasta, että olen ihan yhtäkkiä kadonnut kotiin. Jäänyt jumiin. Enkä meinaa enää päästä ylös.

Yleensä suurena mukavuudenhalunkuluttajana sallin itselleni tällaisen jumahduksen, etenkin näin epälempivuodenaikanani, kun päivät tuntuu muutenkin niin pitkiltä, kaikki sosiaalinen energia menee noin  sadan eri ihmisen päivittäiseen kohtaamiseen töissä ja kotona nyt yksinkertaisesti on vaan niin kivaa. Lempimantrani on hokea, ettei mukavuusalueelta tarvitse poistua, koska elämässähän on tärkeintä se, että on mukavaa ja missäs nyt voisi enää olla mukavampaa, kuin alueella, joka on tehty mukavaksi. Päivät koostuu siis samasta kaavasta, aamulla pitkälle kävelylle omien ajatusten ja Elvin kanssa, sitten töihin sosiaalisten suhteiden sirkuksen keskelle olemaan avoin, positiivinen, iloinen ja jaksava koko 7 tuntia ja 39 minuuttia ja ylimenneet hetket siihen vielä päälle ja sitten kotiin, kainaloon, tv:n, Frendien ja ihan ihmeellisen uuden lempisarjan, Lilyhammerin, pariin. Sitten onkin jo aika myöhä, en ole jaksanut avata edes tietokonetta, jatkan koomamatkaani suihkuun, hetkeksi lukemaan, unten maille ja sama taas alusta. Kuinka mukavaa!

Olen lähiaikoina käyttänyt paljon tekosyynä kotiin jäämiselleni sitä, että töiden jälkeen kaipaa ihan vain omaa rauhaa. Ja että on ollut niin paljon ihmissuhteita, jotka veivät enemmän kuin antoivat, niin sama vain vältellä kaikkea, etenkin jos yhtään on aistivinaan samoja fiiliksiä ympärillään uudelleen. Olen huomannut olleeni lähiaikoina ja -vuosina tietyissä suhteissa ihan ylikiltti, niellyt vaikka mitä, antanut itseäni vahvempien ihmisten saada seurastani jotain zeniä, sietänyt sitä, että olen aina se joka kuuntelee, mutta jota ei kuunnella ja lopulta ainoana vaihtoehtona kadonnut, kun en ole vastaankaan osannut sanoa alusta asti, niin miksi sitä sitten lopuksikaan enää osaisi. En ole sanonut vastaan työjutuissa, en blogijutuissa, en lopulta missään, vaikka sanottavaa olisi ollut. Kun siitä kuitenkin seuraisi draamaa, ja draamaahan minä en elämääni halua.

Mutta sitten huomaan, että draaman välttely johtaa puhtaasti toteutettuna ainoastaan totaaliseen lamaantumiseen, ja se jos mikä alkaa tässä kaikessa mukavuudessaankin tuntua vähän loppuunjärsityltä. Kotona on ihanaa, mutta olen kotonakin iltaisin huonolla tuulella, kun mitään ei tule tehtyä. (Paitsi niinä iltoina kun Kimmo yllättää quorn-lasagnella, sillä viimeksi mainitulla punkulla ja kynttiläillallisella ihan tavallisen arjen keskellä, mutta se nyt on eri asia, ja se nyt on vain suuri onnistumisen tunne siitä, että kaikesta huolimatta sentään tuollaisen ihmisen on elämässään osannut pitää. Sydän.) Olla vain ja maata ehtii ihan hyvin vähän joka välissäkin, ajattelin vuonna 2010 kun ”muista elää” -tatuoinnin norjaksi käteeni kaiverrutin, ja vaikka se silloin ehkä tietyllä tavalla menikin yli se eläminen, niin voisihan sitä omista ajatuksistaan ehkä ihan vähän siinäkin ottaa mallia. Ihan vain vaikka aloittamalla siitä, että arkenakin näkisi ihmisiä, töiden jälkeen lähtisikin suoraan välillä tekemään kivaa ja hankkisi vaikka vähän liikunnallisemman harrastuksen. Sen joogan, josta olen puhunut sata vuotta mitään asian eteen tekemättä? Koska elämä on ihan kivaa, kun tekisi välillä jotain, ja ystävät ovat ihan kivoja, kun ne parhaat elämässäni edelleen aikaa viettävät. Joten missä on Helsingin paras joogasali ja mikähän helppo punaviini kannattaisi illaksi ystävän syntymäpäiville ottaa mukaan?

Zenistä seuraava

Tunti eilisen postauksen jälkeen soi ovikello ja rauhallinen aamu teen, kirjan ja yksinoleilun parissa muuttui yhtäkkiä polttareiksi, maailmankaikkeuden parhaiden ihmisten seuraksi ja päivän myötä myös oivallukseksi siitä, että voi sen zenin säilyttää ihmistenkin parissa, kunhan ne ihmiset ympärillä on niitä maailman parhaimpia. Ja nehän eilen tosiaan oli. Olo on tänään niin lämmin ja onnellinen, en voisi tyytyväisempi olla, että juuri nuo tyypit on myös kuukauden sisällä itse häissä läsnä, tekemässä siitäkin päivästä ihanaa ja ikimuistoista. Ja on fiilis myös ihan vähän kreisi, kaiken minunnäköisen joogailun ja suklaansyönnin lisäksi kun eiliseen kuului myös kovin yllätyksellinen vierailu Tuppu Ritolan erittäin taitavan neulan alla Tatuatassa. Huhhuh, ehkä siistein päivä mitä hetkeen on ollut. On ihan älyttömän kiitollinen olo.

PELASU

Melkoisen reaaliaikaista bloggaamista, kerrankin! Yhtäkään kuvaa muuten ei ole minusta itsestäni ihan hetkeen otettu, pari taisi jäädä kännykän muistiin reissussa, mutta niihinkin kuviin voi ehkä palata joskus myöhemmin, jos tarve sille jostain kolosesta esimerkiksi ilmenee. On ollut maailman laiskin blogikesä, mutta onpahan saanut järjestellä ajatuksia tämänkin harrastuksen suhteen, kohtahan alkaa omakin blogiura olla jo kuusivuotias, siinä ajassa on muuten on sanottu ja tehty varsin paljon!

Mutta jos vähän asiaan palaa, eli siihen reaaliaikaisuuteen. Sisko on ollut kyläilemässä luonamme koko viikonlopun, ja  koska seura on ollut maailman parasta, on sitä ollut myös viikonloppu. Eilen istuskeltiin niin terassilla kuin puistossakin (tuo Live-a-Littlen viini on muuten blogin kautta saatua, ettei nyt ihan piilomainonnaksi mene, mutta ai että se toimii!), törmäiltiin Kimmoon ja yhteen Emmiinkin, syötiin Fafa’sissa ja palattiin kotiin kun oli jo ollut useamman hetken ajan sunnuntai. Aamulla vietin pari tuntia aikaa kirjan kanssa odotellessa että seuralaiseni heräävät, ja loppupäiväksi siirryttiinkin Kimmon ja Sannin kanssa piknikille! Nyt on kärähtänyt tältä mimmiltä muuten taas nenä, siihen nähden miten tunnollisesti olen oikeasti tänä kesänä aurinkorasvaa käyttänyt, ärsyttää jo toisen kerran vähän reilun viikon sisään unohtaa tuohon pärstävärkkiin sitä rasvaa lisäillä.

Mutta ai että. Tällainen kesä on kyllä maailman paras kesä.

Taas kuuluu instagram-kuvina

01. + 02. Oli kaunis keskiviikkoilta Helsingissä, piti mennä ihan vaan syömään erään kauniin ystäväni kanssa, mutta Vivo’sin ja viiden ihanan helpon, rennon ja kevyn tunnin jälkeen taisimme Emmin kanssa edelleen istua Bar Llama’sissa. Elämä on aika kivaa, kun on ihania ystäviä ympärillä.

03. + 04. Ja elämä on ihanaa, kun on oma perhe ja mökki ympärillä. Harmi kun nämä kaikki on toisistaan noin 350 kilometrin päässä. Mökillä muut kuitenkin heittivät jo talviturkkinsa pääsiäisen kunniaksi, minä istuin saunamökin sohvalla siskon ja Elvin kanssa. Ja fiilistelin tulevaa kesää, mökkielämää, sitä, ettei aamulla tarvitse laittaa uloslähtiessään kenkiä jalkaan ja miten illalla saa nukahtaa ihan täydelliseen hiljaisuuteen keskellä metsää ja pientä kaunista lampea.

01. – 04. Mutta paluu Helsinkiin pääsiäisenkin jälkeen oli väistämätön, ja onhan täälläkin aika kivaa. On oma sänky, joka on kesämökin jälkeen maailman toiseksi paras kolo, on aamuaurinko aamulenkeillä, on ihana Elvi, joka tässä asunnossa on oppinut ottamaan elämää huomattavasti rennommin (olihan entisessä ne todella rankat ja vaaralliset laminaattilattiat, joita kulkiessa tassut lipesivät ties miten monta kertaa) ja kauniit iltakävelymaisemat. Ei täälläkään yhtään huono ole olla.

01. Oli myös bloggaajakirppis Kierrätystehdas-tapahtumassa! Oli hauskaa, pääsin kaikesta, paitsi paksuimmista neuleista ja talvitakeista eroon. Edellisestä kirppisreissusta onkin näin myyjän ominaisuudessa vierähtänyt jo useampi vuosi, joten olin oikeastaan aika ylpeä itsestäni, ettei minulla muutamaa isoa ikeakassillista enempää myytävää ollut kertynyt. Jotain tässä on opittu vuosien varrella tuosta kuluttamisen määrästä, ehkä.

02. + 03. Löysin Temppeliaukion kirkon katolta nupullaan olevan kirsikkapuun, joten tuosta paikasta on siitä lähtien tullut jokaisen arkiaamun pyhiinvaelluskohde Elvin kanssa. Elviä ei tosin kirsikkapuut kiinnosta, Elviä kiinnostaa kaupunkipupujen papanat ja kolot, ruohon syöminen ja aivan pikkuriikkisen myös ehkä kepit. Paitsi, jos erehtyy heittämään Elvin kepin kauemmaksi, jotta Elvi sen noutaisi. Miksi se pois pitää heittää, minähän juuri keräsin sen ihan itse?

04. Oli naamakirjan arkikuvahaaste, ja oli nukkarihetki töissä. Kaikkien pitäisi levätä 12-13 patjoilla maaten kesken työpäivän, kuunnella hyvää kirjaa ja rauhoittua.

01. – 04. Oli siitä vapusta sittenkin kuvia, instagramissa nimittäin. Oli se pyhiinvaellus sille kirsikkapuulle, oli serpentiiniä, herkkuja, skumppaa ananasmehulla ja aivan mielettömän ihania ihmisiä. Ja oli se partypooper, koira, joka mielenosoituksellisesti päätti yhdentoista aikaan, että nyt on bileet ohi, vanha rouva tahtoo jo nukkua. Vaikka ei kai se nyt niin kauhean vanha ole, kuusihan tuo vasta syksyllä täyttää. Vasta kuusi. Jo kuusi. Kamalaa, mihin tämä kaikki aika on mennyt? Vastahan hermoromahdin päivittäin tuon pienen tuholaisen kanssa! Nyt se on tollanen tsilli mummo, joka rakastaa kävelyä, lintuja ja lähellä nukkumista. Ja hiljaisuutta ja rauhaa.

01. – 02. Joensuu otti minut taas viime viikolla vastaan, ja tuo paikka se jaksaa olla myös aina niin kovin ihana. Siskoaikaa, ystäväaikaa, brunsseja, Kerubin kasvishampparia, leffoja ja vadelmasuklaajugujätskiä, joka oli niin hyvää, että näin siitä  viime yönä untakin.

03. Pesä, kun väsytti ja harmitti alkuviikosta, mutta rakastutti ja ihastutti, kun olimme saaneet Kimmon äidiltä uuden maton! Tuo on nyt väliaikaisesti viskattu vain olkkarin lattialle ikkunan alle, mutta koska se siistillä ja raikkaanvärisellä olemuksellaan muistuttaa vanhemman persialaismattomme kulahtaneisuudesta, luulen, että jomman kumman täytyy lähteä. Ihan tosin vain toiseen huoneeseen, mutta jos on mahdollista, että kaksi mattoa riitelee, niin sitä täällä olohuoneessa nyt koko ajan tapahtuu. Paitsi on tähän jo viikossa vähän tottunut, ja kohta alkaa harmittaa, ettei täällä enää olekaan kahta mattoa. Ne kun niin kovin pehmentää tätä aika isoa huonetta.

04. Mummi valmistui sairaanhoitajaksi. Äiti auta, minä vuonna? 1950-luvullako ehkä? Kaunis mummini koristaa valmistujaiskuvassaan makuuhuoneen seinää, ja kohta hän viehättävällä 81-vuotisella seuraallaan ihastuttaa myös minun ja Elvin äitienpäivää, kun suuntaamme rautatieaseman kautta kohti Lahtea sunnuntaita viettämään. Joten ensisijaisesti: ihanaa äitienpäivää mummi, mumma ja äiti, olette ehkä hienoimpia naisia mitä tässä maassa on. Ja heti sen jälkeen hyvää äitienpäivää myös kaikille muille äideille ja äidinmielisille. Pus.