Blogivuoden puolikas

Tammikuu lähti käyntiin kahden kirjan lukemisella kahden päivän aikana. Hieman taisi olla silmät ristissä tuon jälkeen, mutta kuten aiemman vuoden puolikasta, loppukuuta leimasi lähinnä duuni ja eskarijuttujen kanssa painiminen, aikalailla niin elettiin elokuusta kolmetoista toukokuuhun neljätoista ja tuntui, että kaikki uuden opettelu töissä oli ehkä koko elämä tuon ekan eskarilukuvuoden ajan. Onneksi kuukauteen mahtui myös viikonloppuisia ruokatreffejä ystävien kanssa sekä Turun reissu K:n kanssa, ne jos mitkä vie ajatuksia parhaiten arjesta pois.

Helmikuussa himailin, kuinkas muuten, eli sitä ja tatuointien ensikertaa esittelyä oli useampaan otteeseen blogissakin. Vietin myös toista vuotta peräkkäin kahden kuukauden ostolakkoa, mutta toisin kuin ensimmäisellä kerralla, tällä kertaa ostelua oltiin onnistuttu vähentämään onneksi niin paljon muutenkin, että se ei tuntunutkaan enää niin merkitykselliseltä, ja ostin lopulta Biancon lopettajaisista kengät. Uskon kuitenkin vahvasti, että ensimmäinen totaalinen ostamattomuuskausi ilman mitään jokereita ja myönnytyksiä alkuvuodesta 2013 oli aika herättävä kokemus, ihan jo silläkin, että vaikka säästin pennosia Kiinan matkaan, sai se todella huomaamaan sen, miten vähällä sitä ihminen oikeasti pärjääkään, ja sillä filosofialla tuosta eteenpäin ollaankin elämää jatkettu.

Maaliskuussa tuntui ihan toukokuulta, ja aika keväisissä fiiliksissä on tuolloin asukuvia taidettu ottaa. Talvi jätti tulematta, joten kevätkään ei tuntunut niin keväältä kuin yleensä, mutta näemmä ajatukset on taas vaihteeksi ollut uusissa kengissä ja tatuoinneissa (niin mistä kohtuullisuudesta juuri puhuin?). Tatuointimessut meinasi saada tän tytön pään sekaisin, mutta niin vähän sai Vans Storen -avajaiskemutkin, koska loppuillasta oikeaa jalkapöytää koristi hyvin ex tempore -ruusu. Onneksi tykkään edelleen ja kovaa!

Huhtikuussa oli kai Aussien blogikekkerit, ja taisin Elämäni aakkoset -postauksessa vähän niiden jälkeen todeta, että ei ne vaan ole minun juttuni ei. Tosin oli siellä kuitenkin kiva tuttuja nähdä, mutta huomasin ehkä kuitenkin olevani enemmän etkoilija- kuin varsinainen pippaloitsijatyttö. Huhtikuussa oli myös blogikirppis, jossa tyhjentelin kaappejani vanhoista ”kyllä minä näitä vielä joskus käytän” -lemppareista, joita kuitenkaan en enää koskaan olisi käyttänyt. Nautin myös keväästä ja auringosta, ja kuten aina, aloin taas fiilistellä tulevaa kesää ja heräsin vähän jokakeväiseen tapaani enemmän henkiin. Ja häätkin alkoi jo kuumotella mielessä, parikin hääaiheista postausta tuohon kuuhun taisi mahtua, olihan niihin juhliin enää viisi kuukautta!

Huhtikuu vaihtui vapun kautta toukokuuksi kotona hiukset krepattuina ja Temppeliaukion kirsikkapuun kukkia ihastellen. Tuo kreppikuontalo kuului kevääseen muutenkin aika useinkin, milloin nyt vain oli joku vähänkin hyvä tekosyy hiukset ysärille vääntää niin sellaisenahan ne sitten olivat. Työajatuksetkin alkoivat vähän vähentyä vapaa-ajalla, siintihän edessä kesäloma ja omien eskareiden vaihtuminen uusiin. Kevätjuhlat oli kuitenkin aika ikimuistoinen kokemus, samoin niihin treenattu valastanssi, jota saatoin tanssahdella kerran jos toisen erinäisissä iltariennoissakin noihin aikoihin.

Kesäkuu alkoi oudolla työkoomailulla kun oma luokka piti purkaa ja muuttaa toiseen tilaan ja vanhojen eskareiden lähdettyä uuteenkaan ei jotenkin vielä osannut orientoitua. Alkukuusta juhlistimme ystävien kesken lauantaisella brunssilla valmistumistani yliopistolta ja samoihin aikoihin jätin myös irtisanomisilmoitukseni id:lle ja päätin lopettaa bloggaamisen kokonaan kunhan blogi nyt muualle portaalista siirtyy. Se näkyi myös kesän postaustahdeissa, olin niin vapautuneen onnellinen siitä, että kohta ei tarvitse enää jakaa yhtään mitään, ettei kesälläkään enää tehnyt mieli juurikaan jakaa. Ja tässä sitä silti edelleen ollaan, haha. Jos jossain olen huono niin asioiden lopettamisessa ja päätösten tekemisessä, sen on tämä vuosi minulle todella opettanut.

Inspiraatiota viime vuodelta

Muutamia viime touko-kesäkuun asuja täältä blogin puolesta, onhan nyt sopivasti sosiaalisen median #taantumatorstai taas kyseessä. Aikamoinen lämpökaipuu tässä alkaakin iskeä, mutta mitenhän edes vähän väriä saisi taas omiin asuihinsa lisää? Tuo oranssi kimonoasia voisi ehkä lähteä huomenna minun ja kahden lemppareimman toverini – Emmin ja herra Westonsin – kanssa ulkoilemaan, mutta osaisikohan sen yhdistää johonkin muuhun kuin mustiin farkkuihin ja mustaan toppiin? Ja jokohan viikonloppuna pääsisi ulkoiluttamaan niitä eilenkin mainittuja lakananvalkoisia paljaita sääriä?

Tuo alin kuva on muuten viime alkukesän yksi työasuista. Olin juuri aloitellut töitäni tuolla nykyisessä päiväkodissani, tutustuin tuleviin eskareihini ja työtovereihini ennen varsinaisen toimintakauden alkua. Nyt muutamaa viikkoa vaille vuosi takana, ensimmäiset eskarini lähdössä kouluun ja minuun alkaa iskeä pikkuhiljaa ihan vain puhdas ahdistus siitä, että kaikki tämä loppuu taas hetkellisesti pian. Niin paljon kun ollaankin yhdessä 13 esikoululaisen kanssani vuodessa edistytty, antaisin mitä vaan vaikka vielä yhdestä extrakuukaudesta! Voi mitä luopumisen tuskaa, ei kai tämä aina näin vaikeaa ole, onhan se vain tämä ensimmäinen oma ryhmä, onhan?

Arkistojen helmiä: Arkitottelevaisuutta Elvin tapaan

Hahahha, #throwbackthursday:n kunniaksi postaus vanhasta blogista. Alkuperäinen postauspäivämäärä näyttäisi olevan 3.9.2009, ja pakko huomauttaa nyt jo näin alkuun, että kyllä, Elvi osaa nykyään jo istua pyynnöstä. Jos sitä tarpeeksi huvittaa.

”Eilen se alkoi! Kelmerin, aka Elvin koirakoulun ensimmäinen tunti! Se oli tarkoitettu alle 12-kuisille kavereille, ja Keke oli jo lähes 11 kuukauden iällään luokan vanhin – ja huonokäytöksisin? No mutta hei, luonnekysymyksiä, Elvillä on hieman tuota ylimääräistä energiaa, ja sen perusongelma on järjetön sählääminen. Jopa sillon kun se tottelee, se säätää samalla muuta. Mutta nyt sinne kouluun!

Elvi istuu kiltisti mun lempiauton takapenkillä. Millon ollaan perillä, saako siellä syödä?
 
Ohjaaja kertoi, että katsekontakti on kaikkein tärkein. Mutta riittääkö jos kattoo Lauraa eikä Kimmoo, joka kouluttaa??

Koulutusta Elvin näkökulmasta:

”Istu.” Eiku anna vaan se nakki!
”Paikka.” No pitääks ite tulla hakee se nakki?

Mutta hei, puolen tunnin päästä näytti kuitenkin jo tältä! 

”ISTU.” Anna nakki!

 

”PAIKKA.” Anna nakki!

Mutta 34 minuutin päästä näytti tältä….

Eäööäöäöääää, en jaksa hei keskittyyyyyy !

 

Kotiiin, mennään kotiiiiiin…

Kurssia on vielä kaksi kertaa jäljellä ja kotiläksyjä on tehtävä paljon, mutta ehkä Elvistä tulee kuitenkin kaikesta huolimatta isona alkeellisen arkitottelevainen, koska se oli ainakin tämä meidän suuntautumislinja! Elvi lähettää nyt kaikille terkkuja, ja istui äsken ainakin 5 sekuntia paikallaan kun sai heti sen kunniaksi taas yhden nakkinamin!”

(ja pst, muistakaa käydä osallistumassa Vichy Dermablend -kilpailuun täällä, jos ette niin ole jo tehneet! Aikaa vielä huomisiltaan asti!)

Oodi lempipaidalle

Oli syyskuu 2010, olin ensimmäisiä viikkoja Jumbon Onlylla töissä ja piti saada työvaatteita. Ostovimmassa ja henkilökunta-alennusten huumassa ostin esim. kaiken mahdollisen, ja jostain kumman syystä kirppispöytiäni vallitsi aika Only-painotteinen kattaus tuossa vuosina kymppi viiva kaksitoista. Yksi kuitenkin jäi, säilyi ja piti pintansa. Ensimmäisissä asukuvissa sen on näkynyt syksyllä 2010, viimeisimmän kerran talvella 2013. Viime aikoina se ei ihan niin usein enää blogiin ole päässyt, mutta päällä se on ollut ihan jatkuvasti, niin töissä kuin vapaa-ajallakin. Täydellisen ihana, istuva ja mahtava luottovaate, joita kuulemma jokaisen kaapissa pitäisi olla. Ja ehkä pitääkin, koska jos joku vaate on näin hyvin jokaiseen asuuni soveltuva, niin ei se ainakaan kaapin perukoille jää.

Mutta niin kuin mikään tässä rankassa ja ankarassa maailmassa, ei ole myöskään Onlyn farkkupaita ikuinen. Hyvälaatuiseksi sitä kehtaisin täysin vilpittömästi väittää, koska kolmen ja puolen vuoden täyskulutuksella kainalon kohdalta hiertynyt kangas oli ehkä ennemminkin odotettavissa kuin yllätys. Olen pessyt kyseisen paidan ihan varmasti lähemmäs sata kertaa, käyttänyt sitä ympäri vuoden, ottanut mukaan reissuihin, tiputtanut sen mökillä vahingossa järveen, lämmitellyt sen kanssa festareilla ja heittänyt sen lanteille kun on tullut kuuma. Ja nyt viimeisten seitsemän kuukauden ajan pukeutunut siihen lähes viikottain töihin. Hieman jo meinasin järkyttyä, kun huomasin siinä reiän, mutta sitten jostain kumman syystä tämän toivottavasti jo entisin materialistin suu kääntyi hymyyn: olen onnistunut elämässäni löytämään oikeasti sellaisen vaatteen, jonka saan käytettyä itse (lähes) loppuun. Se jos mikä alkaa olla saavutus tässä uutuudenvillitysmaailmassa, jossa yhden trendin kesto mitataan lähinnä kuukausissa.

(Meinasin muuten laittaa tän postauksen otsikoksi, että ”Kun rakkaus ei enää riitä”. Sitten mieleeni muistui syksyn 2010 blogipostaus vanhasta blogistani otsikolla ”parisuhdekriisi”, jossa olin kirjoittanut näin: ”Mutta tiedättekö mitä. Mua pelottaa vähän. Nimittäin se, että mua ja mun yhtä maailman rakkainta ei ookaan välttämättä tarkotettu yhteen. Ollaan oltu jo aika kauan yhdessä, ja onhan se ollut aikamoista tappelemista. Joskus pitkien päivien jälkeen sattuu niin paljon, että tekis mieli vaan luovuttaa ja etsiä parempi. Ja joskus kun on pidettyä vähän taukoa yhdessä olosta, niin alku tuntuu taas ihanalta ja muistan taas täydellisesti miksi olen alunperin ollut toiseen niin rakastunut. Mutta sit se arki taas palaa ja joka paikkaa ahdistaa ja puristaa ja kaikki on huonosti, tekis mieli vaan itkeä ja olla kokonaan ilman. Ehkä niin olisikin välillä parempi. :( Silti toista vaan rakastaa niin paljon, että sille tekee mieli antaa mahdollisuus, eikä millään halua myöntää, että onkin alunperinkin valinnut yksinkertaisesti itselleen väärän. :( Mua sattuu ajatuskin elää ilman toista, olla toisten kanssa. Mä en halua et joku noin ihana voi olla mulle väärä. Mä haluan et noi maiharit vois oikeesti jo antaa vähän periks, ja olla hyvät jalassa!!” Muistaako joku tän? Vitsi te suutuitte mulle ton postauksen kommenttiboksissa. Vieläköhän te jaksaisitte suuttua, jos puhuisin erosta tarkoittaen vaatetta enkä Kimmoa?)

Todellinen taantuma

PhotobucketImage and video hosting by TinyPicPhotobucketImage and video hosting by TinyPic

Hahahhahah. Kun viime viikolla vedettiin taantumatorstai kaksi vuotta vanhoilla kuvilla, viihdytän teitä tänään neljä vuotta sitten otetuilla. Siis ihan melkein vakavissaan otetuilla, on nää sentään sen aikaisessa blogissa ihan esillä ollut, ja ylpeydellä olikin. Muistaako joku vielä tän tyypin? Vitsi mä oon ollutkin tohon aikaan raskas kakara, mutta onneksi suunta oli oikeastaan melkeinpä vain ylöspäin. Pakko vain todeta itselleen, että on sitä tullut oltuakin urpo. Ja terveisiä 22-vuotiaalle minälle: sinä olet parhaimmillasi silloin kun olet sitä mitä olet, et sitä, mitä haluat olla, koska silloin sinä et ole sinä. Huh. Voinkohan koskaan lopettaa bloggaamista, mille minä muuten voisin naureskella sitten neljän vuoden päästä?