Epäonnistumisia

Kävin juuri ensimmäistä kertaa tällä viikolla juoksemassa. Tai no. Jos nyt ihan rehellisiä ollaan, kävin tänään ensimmäistä kertaa kahteen kuukauteen juoksemassa. Se hurjan hyvä draivi, tsemppi ja tavoitteen saavuttaminen kun jäivät hieman ennen juhannusta, ne jäivät siihen viimeiseen juoksuun, jonka olen tallentanut heti lenkin jälkeen sportstrackeriin nimellä v*ttu mitä paskaa.

Tumblr_m8o00myjzn1rpzvaio1_500_large

Tuohon nimeen kulminoituu ehkä koko siihen astisten saavutusten kaatuminen. Ei, en voi valitettavasti tarjota edes itselleni sitä kaikkein helpointa selitystä, sitä että olisin loukannut itseni jotenkin, enkä siitä syystä fyysisesti pystynyt juoksemaan, vaan tuohon aikaan kesästä koin pienen henkilökohtaisen romahduksen, enkä saanut henkisesti enää itseäni kasaan, saati sitten juoksulenkille. Noihin oman elämäni pieniin, mutta onneksi ohimenneisiin kriiseihin en sen enempää halua edes ajatuksen tasolla palata, mutta noiden aikojen liikuntainnostuksen ja sen totaalisen katoamisen joudun nyt oikeasti taas kohtaamaan. Kyllähän te muut kaltaiseni liikkujat tiedätte: mitä kauemmin on liikkumatta, sen vaikeampaa sinne polulle on enää palata. Kun fyysisin urheilusuoritus tässä viimeisten parin kuukauden aikana on ollut ylämökiltä saunalle kävely, on kynnys juoksukenkien jalkaan vetämisestä varsin suuri.

Olen pystynyt perustelemaan tuon liikkumattomuuteni itselleni niin hyvin, etten ole siitä juurikaan edes huonoa omaatuntoa kärsinyt. Vasta pari viikkoa sitten heräsin siihen pieneen todellisuuteen salikorttiini sattumalta törmätessä, että ai niin, on se maksullinen jäsenyyskin. Ja tuossa nuo keväällä suurella haipakalla hankitut juoksukengätkin seilaavat vain muiden kenkien tiellä. Olin ehkä henkisesti jotenkin jo vähän luovuttanut, laskeskelinkin nimittäin jo miten kauan tuota  pakkojäsenyyttä salilla on vielä jäljellä, milloin sieltä voi irtisanoutua. Kunnes tänä aamuna klikkasin vahingossa kirjanmerkeistä Pinterestin sijaan SATS-nappulaa, ja eteeni avautuikin ensi viikon tuntilukujärjestys.

Pinned Image

En tiedä mistä tämä innostus tuli, mutta klikattuani itseni ensi viikolla sekä BodyCombatiin että Spinning-tunnille, nousin ylös, vedin lenkkikengät jalkaan ja lähdin juoksemaan. Olen vetänyt jotenkin aina liikuntaa suorituksena, olen ajatellut vain aika-/kuntotavoitteita, nautin vain tuloksista enkä itse tekemisestä. Mutta nyt tuolla lenkkipolulla tänään juostessani huomasin, että vaikka edelliskerrasta on kulunut ihan laittoman kauan aikaa, juoksu kulkikin ihan mukavasti. Jopa niin mukavasti, että ensimmäistä kertaa tänä vuonna juostessani en oikeastaan edes miettinyt pahimmalla hetkellä kyseistä suoritusta tyyliin hengitä-jalkaeteen-hengitä-toineneteen-hengitä-aihittosattuu-hengitä-jalka-hengi-aiiipistää-jalka-jalka-heng-eihittopakkopysähtyä. Nimittäin tällä kertaa juostessani oikeasti juoskin siksi, että se on kivaa. Juoksin ihan vain juoksemisen ilosta, koska tiedän, etten enää tavoitteeseeni tänä syksynä pääse. Juoksin, ja kokeilin ihan muuten vaan miten pitkälle näin pitkän tauon jälkeen jaksaa mennä. Ja käännyin jo 2.5 kilometrin jälkeen takaisin juosten siis kevyen viiden kilometrin lenkin sen entisen pakkokympin sijaan. Ja se tuntui oikeasti niin hyvältä.

Joten päätin, että sen lisäksi, että liikuntaharrastukseni saa jatkua, sen täytyy myös rentoutua. Sen täytyy olla täysin minua varten, ja sen täytyy olla aina kivaa. Toki saa välillä edelleen viedä itseään sen kivan olon ulkopuolellekin ja haastaa kroppaansa myös suurempiin suorituksiin, mutta ennen kaikkea tehdä se omilla ehdoilla, ei tavoitteiden ehdoilla. Koska niin mistään ei tule pakkoa, ja se on edelleen kivaa. Ja ehkä joskus, jopa ennen lumien tuloa huomaakin olevansa siinä vanhassa tavoitteessaan ihan itsestään, ilman kellotuksia ja aikatauluja. Tai sitten ei huomaa. Mutta eihän sekään haittaa mitään.

(kuvat weheartit.com)

Urheiluvihaajan urheilupäiväkirja

Minä vihaan sitä, että sängystä pitää nousta liian aikaisin. Vihaan myös sitä, että pelkillä leivonnaisilla ei voi elää. Vihaan hengästymistä, vihaan sohvalta poistumista, vihaan urheilullisia vaatteita ja vihaan veden juomista. Vihaan myös megaurheilullisia ihmisiä, mutta ennen kaikkea vihaan itse urheilemista. Ja oikeastaan  vihaan kaikkea muutakin urheilua maailmassa. Piste.  
Minun mielestäni tosiaan ihmiset, jotka sanovat elävänsä urheilulla, ovat vähintäänkin epäilyttäviä. Se, että joku vapaaehtoisesti  rääkkää itseään päivittäin hikoiluun ja hengästymiseen johtavalla toiminnalla, on omituista. Onhan vaihtoehtona ihan vain hengailla sohvalla, lukea mukavia kauneusjuttuja blogeista ja syödä pullaa. Mitä sitten jos oma keskivartalonseutu ei ole ihan timmeimmillään, tai reidet eivät pauku lihaksikkuudestaan kun kävelee eteenpäin, ihan hyviähän sitä ollaan muutenkin! Ja mitä sitten, jos ei jaksa juosta bussipysäkille kun huomaa olevansa vähän myöhässä, tuleehan sieltä 10 minuutin päästä uusi bussi. Ja hei, pieni epätimmiytyminen, sehän kuuluu vain ikääntymiseen, johan minä elokuussa täytän 25 vuotta!
Mutta tänä keväänä olen kuitenkin herännyt muutamaan pieneen itsenikehittämisjuttuun, ja kuten jo sosiaalisten suhteiden kanssa on käynyt, olen tajunnut, että tärkeintä elämässä on mukavuusalueeltaan poistuminen. Joten minä, penkkiurheiluakin kammoksuva yksilö, päätin hankkia helmikuussa salijäsenyyden. Ja kun saleilu ei tällaisilla aurinkoisilla keleillä ihan niin hirveästi natsaa, päätin alkaa juoksemaan. Tavoitteena juosta syyskuun ensimmäinen päivä 10 kilometrin lenkki alle tunnissa, vaikka kunnon kohottamiseni alkaa, jos nyt ei ihan nollasta, niin kakkosesta. Ja sitä paitsi, minähän vihaan juoksemista.
 
Siispä vaikka edelleen hengästyminen on kamalinta mitä tiedän, ja vaikka saisin tänäänkin lusmuilla kotona ihan hyvin kolmeen saakka neljän seinän sisällä, minä lähden nyt juoksemaan. Lähden, vaikka inhoan sitä, ja lähden, vaikka tekisikin mieli leipoa aamupalaksi Daim-pikkuleipiä. Lähden silti, koska vaikka nukkuminen voittaa urheilun tuoman energiafiiliksen, ei se voita terveyttä ja hyvinvointoa. Tai no…. No, ei voita, mutta ennen kaikkea se ei voita sitä fiilistä, mikä mulle urheilusta tulee: tunnetta, että on voittanut itsensä. Että pystyy todella johonkin, mihin ei olisi kuvitellut pystyvänsä, ja huomaa jopa tietyllälailla nauttivansa siitä.
Jos minä voin vaikuttaa siihen, miltä minusta tuntuu ja miltä ulkoisesti näytän, minähän teen sen. Nimittäin kun käy viikossa vähintään 3-4 kertaa urheilemassa, se sohvalla makaaminenkin tuntuu yllättävän paljon kivemmalta ja ansaimmatulta. Olenhan oikeasti tehnyt jotain, koska jotain tekemiseen ihmisvartalo on tarkoitettu. Enää se ei saa liikuntaa alkuperäisen tarkoituksensa saati fyysisen työntakia, mutta se voi saada liikuntaa urheilun takia. Ja se liikunta yksinkertaisesti on ainoa asia, joka takaa oman fyysisen jaksamisensakin, valitettavasti, vaikka miten kiva tuollainen lause olisikin tyrmätä himourheilijoiden huuhaahömpäksi. Ja hei, sitä paitsi: saattaahan tuossa vähän vaikka vahingossa ruskettua, kun kirmailee rantateitä pitkin Marjaniemeen ja takaisin pelkissä shortseissa ja topissa. ;—)

Juoksubiisejä!

Kun tää pienen pieni urheilukärpänen nyt on iskenyt, ja viimeksi jo käsiteltiin vaatteita, niin on luonnollista siirtyä musiikkiin! Itse juoksemisesta sun muusta nyt en ole mitään postausta vielä tehnyt, mutta nää oheisjutut onkin paljon hauskempia :–D En halua tästä mitään treeniblogia, koska en todella ole väsyneine urheiluyrityksineni mikään kovin esimerkillinen otus, mutta voishan noista salijutuistakin ehkä joskus sanan sanoa. Mutta koska ulkona paistaa myös aurinko ja yritän edes hieman siirtyä uloskin liikkumaan, niin loinpa itselleni Spotifyhyn omaa makuani mukailevan juoksusoittolistan. Ja koska olen superguru, osaan viimein jakaa sen teidänkin kanssanne!!
Tumblr_m3f32fmf6j1qz4d4bo1_500_large
CunninLyngguists – Lynguistics
Sleigh Bells – Comeback Kid
The Big Pink – Hit The Gound (Superman)
Justice – Civilization
LCD Soundsystem – Someone Great
Yeah Yeah Yeahs – Zero
M.I.A. – Paper planes
The Ting Tings – That’s Not My Name
Daft Punk – Around the World
Röyksopp – Happy Up Here
Röyksopp – Epple
Will.I.Am – I Like To Move It
The Naked And Famous – Young Blood
Beck – E-pro
Rebecca & Fiona – Dance
Nneka – Heartbeat
The Shoes – Time To Dance
Ruudolf – Bodausanthem
Ja spotifylaisethan pääsee soittolistaan tästä! Ihan himpusti erilaista musiikkia mitä normaalisti kuuntelen, mutta toisaalta ennen kuuntelin kamalia listahittejä salilla, että… :–D En tiedä sopiiko nää muiden juoksuaskeliin, mutta tän hetken fiiliksiin sopii mulla! Mulla on näiden lisäksi kyllä olemassa myös sellanen tappotreenilista salille, mutta ehkä sitä jakoon sit seuraavalla kerralla ;–) Juostessa on pääasia hyvä fiilis ainakin itselläni, enkä kaipaa mitään ihan hirveää mättöä. Enemminkin hyvin kulkevaa ja mukavaa musiikkia omien ajatusten taustalle.
Mutta koska kaikki on hyvin erilaisia, niin olisi hauska kuulla millasen musan tahtiin siellä juostaan tai yleensä treenataan? :)
(kuva: weheartit.com)

Budjettiystävällistä urheiluvarustusta

Nyt kun mua on ihan aikuisten oikeasti taas puraissut kunnolla saleilukärpänen, olen taas huomannut tarvitsevani urheiluvaatteita! Ja vaikka muuten en vaatetuksessani juurikaan värejä osaa käyttää, niin mikään ei inspiroi niin paljon osallistumaan PowerStep- tai BodyCombat-tunnille kuin ihanat, värikkäät urheiluvaatteet. Ja ihan vähän toki se hurjan hyvä olo, mikä siitä liikunnasta tulee.. :–D Mutta jos tollasia pikkuseikkoja ei lasketa, niin itselleni ainakin noissa jumpissa käyminen on vähän välineurheilua, kun ei kerta naama näytä hikisenä hyvältä ja hehkeältä, niin voi sentään vaatteet näyttää. Ja parhaimmillaan salivaatteet on kun ne on sitä saleilua varten tarkoitettujakin ihan jo noin materiaalienkin puolesta.

toppi: Gina Tricot | lenkkarit: Nike/Nelly.com | juomapullo: Stadium | muut: H&M
Mun ehdottomat lempisalihousut on Oslosta n. 80 eurolla ostetut vähän joogahousujen tyyppiset, rennot, mustat housut. Nuo on hankittu tosiaan sellaiset 6 vuotta sitten, mutta ne ovat edelleen ihan täydellisessä kunnossa. (En ole varma tosin kertooko se enemmän housujen huippulaadusta vai mun urheilun vähyydestä… :–D). Nyt kuitenkin kun salilla ja jumpissa tulee käytyä se 3-4 kertaa viikossa, niin ”hieman” kaipaisi vaihtelua myös housuihin, koska noita olisi ihan hauska jossain välissä ehtiä pesemäänkin. Ja kun tällä rahatilanteella ei varsinaisesti juhlita, niin voin olla hyvinkin onnellinen siitä, että urheilumallistot ovat vallanneet myös halppisketjut! 
Ok, myönnän, en omista minkään urheilumerkin urheilurintsikoita tai -toppeja, mutta toisaalta jos samalla hinnalla saa H&M:lta neljät omiin tarpeisiini ihan tarpeeksi laadukkaat ja tukevat rintsikat niin ei ole ihan kamalasti ollut himoakaan moisia hankkia. Nuo kuvassakin esiintyvät vihreät liivit ovat olleen todella hyvät käytössä, ja myös violettia vihaavana nuo itsekin omistamani violetit shortsit on kieltämättä aikas kivat.. :–D Ihan hyvin mulla alkaakin olla jo nyt urheiluvaatevarasto täydennettynä, tiukat juoksutrikoot vielä tarvitsisin, sekä juoksulenkkarit ulos! Ja voikohan urheilutoppeja olla koskaan liikaa?!
Millasissa kuteissa te urheilette? Hypetättekö kalliiden merkkien perään, vai meneekö salilla ihan hyvin 8 vuotta vanhat abiverkkarit? Ja mitä mun urheiluinnosta kertoo se, että ennen kun olen tehnyt edes muuten tästä uudesta, hyvin alkaneesta harrastuksestani postausta, puhun mieluiten vain siihen liittyvistä vaatteista?! :–D