Syyskoti

Käveltiin lauantaina ensin Fredrikinkatu Kampista Roballe ja Robalta Annankatu Kamppiin, kierrettiin viehättävät pienet sisustusputiikit läpi, innostuttiin sohvapöydistä, raheista, lyhdyistä ja matoista. Päädyttiin melkein jo isomman sisustusketjun pöytään, mutta pienten kymmenen tunnin yöunien jälkeen valaistuin, ja tajusin, että se ihan ensimmäisen putiikin ihan ensimmäinen vastaan tullut pöytä on kuitenkin sohvan eteen juuri se mitä ollaan kaivattu, ja niinpä Kimmo sen tänään kotiin kantoi. Oikein mukava sijoituskohde häälahjarahoille (äitiltä saatuihin, vaikka. Hälle kun korvamerkityt rahat on niin kovin tärkeitä hih!), ja vielä kivempi lisä olohuoneen kodikkuuteen. Ainoa niin sanottu probleema tässä enää on se, että kun olohuone täältä ikkunaa vastapäiseltä seinustalta alkaa näyttää niin lämpimältä, valmiilta ja kodikkaalta, on tuo typösen tyhjä nurkka ikkunan vieressä jotenkin entistä häiritsevämmän tyhjä. Työpöytää siihen pitkään kaavailtiin, mutta kun kumpikaan meistä ei enää työskentele kotona, niin voisihan siinä vaikka olla nojatuoli. Tai kiikkutuoli hihi! Ja ehkä viimein alan pohtia jotain verhojakin, niitä olen kauniiden ikkunoidemme varjostajina hieman vierastanut, mutta ehkä sekin vähän pehmentäisi. Kun kai niitä kauniitakin verhoja on olemassa, kuulemma. Mutta jotain vähän vähemmän mummolaa vastapainoksi, luulisin?

(Ja ps. kuinka söpö on puhelinkuoreni, jotka etsyn kautta tilattuina vasta postiluukusta tipahtivat! Oli ne kolmenkympin hintaansa nähden hieman arvokkaat, mutta toisaalta, tuo on jo toinen samanlainen puhelin vuoden sisään, tällä sähläämisen määrällä luuria ei ehkä voi suojata yhtään liikaa…)

Voihan koti

Ja näin alkaa uusi lukuvuosi, kuumeessa peiton alla, ilman peittoa, kylmässä suihkussa, kuumassa suihkussa, ilman, että missään on hyvä olla. Ehdin sitä sentään maanantain olla töissä, ja onneksi jo tänään on parempi olo, joten pääsen varmaan jo huomenna takaisin, ei nimittäin suurinta herkkua ole olla näillä helteillä kipeänä kotona. Tai muutenkaan kuuden viikon loman jälkeen tekemättä melkein kolme päivää yhtään mitään, niin paljon kuin tuota ei-minkään tekemistä rakastankin. Mutta rajansa kaikella, sen tässä ainakin olen saanut todeta.

Tuntuu kyllä, että tämän loman jälkeen olen enemmän zen kuin ehkä koskaan aikaisemmin. Ehkä kirjoitin sen aiemminkin, mutta nyt kun työnkin puolesta alkaa tavallaan uusi vuosi, olen jotenkin näin syksyn alla enemmän muutoskohdassa kuin minkään virallisten vuosien vaihteessa. Niinpä yhtäkkiä tuntuukin luonnollisemmalta miettiä itselleen niitä uudenvuodentavoitteita nyt, kun alkaa uusi syksy ja uudet työjutut, ja nyt tuntuu, että kaikkein suurin tavoitteeni on siirtää tämä rauhallisuus ja hyvä olo myös siihen työarkeen. On kovin helppoa olla seesteinen ja onnellinen, kun kalenteri näyttää tyhjää, aamut alkavat silloin kun se itsestään tuntuu parhaalta ja illat päättyvät siihen, kun silmät eivät enää pysy hyvänkään kirjan parissa auki, mutta kun sen hyvän fiiliksen vielä saisi siirrettyä normiarkeen, on saavuttanut jo aika paljon. Ja ihan hyvä täällä kotonakin on olla, onneksi tästä kämpästä on tullut myös hyvän olon sopukka, sellainen paikka, missä ei turhista tarvitse stressata. Kunhan vielä saisi siivottua.

Ihan mummola

Paljon on kotijuttuja muuten uusia tullut sitten edellisen sisustuspostauksen! Tai paljon ja paljon, mutta kolme juttua, jotka ovat sen verran isoja, että ihan niille voisi oman postauksensa pyhittää. Voisin pyhittää sen myös oodille siitä, miten ihana on, kun koti on täynnä tavaroita, joilla on oikeasti merkitys. Alimman kuvan kirjahyllyn ukkini teki meille jo vanhaan asuntoomme kolmisen vuotta sitten, mutta tällä hetkellä en vain kykene irroittamaan silmiäni keittiön uutuudesta: ukin niin ikään tekemästä astiakaapista. Eikä mistä vain astiakaapista, vaan sellaisesta, jonka alaosa on hänen oman äitinsä lipastosta tehty, ja yläosan laudat hänen sukunsa kotitilalta tuodut, 1940-luvulla nimittäin. Se on ehkä täydellisin huonekalu mikä olla voi.

Ja kaunis on muuten olohuoneemme uusi vitriinihyllykin, joka vanhan Ikean hyllyn korvasi. Se ei sentään kaiketi kenenkään tuttavan tekemä ole, mutta se on taas alunperin peräisin isotätini miehen tädiltä, ja nyt se on pienen Varkaus-kierroksen jälkeen palannut Helsinkiin, mistä kaiketi on lähtöisinkin. Muutamat kirjat vielä etsivät paikkaansa, mutta kyllä tämä pikkumummola on niin koti, että se ehkä hieman kompensoi sitä pientä faktaa, että tämä asunto ja minun elämäni on täysin väärällä puolella Suomea.

Tarina sohvasta

Huhtikuussa 2008 saimme sen suuremmin odottelematta HOASilta ensimmäisen varsinaisen yhteisen asuntomme. Tuo asunto oli kahdestakin syystä parasta, mitä kahden parikymppisen vajaan vuoden kestäneelle parisuhteelle saattoi tapahtua: sinne sai ottaa sekä koiran että sohvan. Sohvan toki olisi saanut ottaa aiemminkin, mutta ei kaksin yksiössä asuneena paljon moiset jalkoihin mahtuneet, ja koira nyt on aina koira. Fiksua ja rationaalista 21-vuotiaalta, jolla ei koskaan lemmikkejä aiemmin ole ollut, mutta toisaalta kyllä näin lähes kuuden vuoden jälkeen on edelleen pakko sanoa jonkun pörröisen lämmittäessä nytkin vieressäni jalkaani olemuksellaan, että oli se ainakin paras päähänpisto minkä koko elämäni aikana olen saanut. Siitä sohvasta sitten voidaankin olla montaa mieltä.

Aina kun joku on tullut käymään ensimmäistä kertaa asunnossamme, olen saattanut vaivihkaa mainita, että tykkäisin tästä kämpästä kyllä, mutta toi sohva. Alkuun olin ehkä vähän enemmän hiljaa aiheesta, olihan meillä ylipäätään sohva, ja olihan se Kimmon valitsema, mutta pikkuhiljaa, viimeistään Herttoniemenrantaan muuttaessamme siitä alkoi kyllä tulla ihan kynnyskysymys. Täydellisempääkään ei tosin tielle tullut, saati että sellaiseen nyt opiskelijalla olisi ollut varaakaan, kun maailmassa oli jo valmiiksi niin paljon turhia vaatteita, joihin tuolloin rahansa saattoi käyttää, mutta pitihän sitä jokin huonekalu olla, mistä purnata jatkuvasti.

Sohva muutti Leppävaarasta Herttoniemenrannan kautta Töölöön viime keväänä, ja edelleen jatkui uusien sohvien vaivihkainen katselu. Tuo vanha ruskea möhkäle oli tuohon mennessä jo ehtinyt nähdä äärettömän monta parisuhdekriisiä, riitaa, mielenosoituksellista sohvalla nukkumista, hienovaraista anteeksipyyntöä ja aika monta mukavaa hetkeä yhdessä toisen kainalossa tv:ta katsellen. Se on ollut myös paikka, jossa kaikki vieraamme ovat nukkuneet, mihin Elvi on käynyt vapisemaan epärationaalisten pelkojensa valtaamana ja jossa on myös kumottu napaan ehkä viinilasi jos toinenkin mitä parhaimmissa seuroissa. Saatoin vähän harvemmin enää sanoa, etten pidä siitä ja saatoin vähän useammin rakastaa maata siinä Elvi vieressäni niin, että tuo pikkukoira nukahtaa silittelyyni. Ja yhtäkkiä huomaan, että kaikkien muistojen ja kivojen hetkien keskellä minulle käy niin kuin minulle aina käy tavaroiden ja asioiden suhteen: olen aivan hurjan kiintynyt siihen sohvaan. Mihin me enää uutta tarvitaankaan? Ihan hyvähän tämä on, tämähän on ihan meidän.

(Entistäkin tyypillisemmäksi asian tosin teki se, että tämä ahaa-elämys sohvamme hienoudesta tapahtui tämän viikon maanantaina. Muutama tunti sen jälkeen, kun sohvafirmastamme soitettiin, että meidän uuden sohvan kotiinkuljetus olisi keskiviikkona. Ja nyt yhtäkkiä odotankin uudella pellavasohvallani iltaa, että paku ja ystävä tulee kylään, vie vanhan sohvan uuteen hyvään kotiin ja tilalla on enää uutta ja tarinatonta. Mutta onneksi sillekin ehkä alkaa muodostua omakin historiansa (muukin, kuin että voi saatana se muuten oli kallis), ja vanhan seikkailut jatkuvat hyvinkin läheisen ystäväni kotona. Eli jos ikävä tulee, voinen juoda viiniä ruskealla valtamerilaivasohvallamme jatkossakin, Katajanokalla tosin tästä lähtien.)

Ärsyttää

Ärsyttää. Ärsyttää, kun  töissä oli tänään monta juttua, jotka ei menny putkeen. Ärsyttää, kun olin ärsyyntynyt, ja lapset huomasivat sen. Ärsyttää, kun ei ole mitään ruokaa, ja ärsyttää, kun Kimmo soitti ja kysyi haluanko jotain ruokaa. Ärsyttää, kun syön vapulta jääneitä keksejä nälkääni. Ärsyttää, kun en tiedä mitä haluan tulevalta. Ärsyttää, etten ostanut Joensuun Cubukselta täydellisiä rintsikoita. Ärsyttää, kun Harry Potterit on kirppiksellä trokarien suosiossa. Ärsyttää, kun ei ole aikaa lukea. Ärsyttää, kun olisi aikaa lukea, mutta väsyttää. Ärsyttää, kun ei voi ottaa päiväunia, koska illalla ei saa unta. Ärsyttää, kun ulkona on kylmä. Ärsyttää, kun HSL:n bussikuski ei tiedä, miten linja-autoon saa päälle vilkun. Ärsyttää, kun kuski ei tervehdi. Ärsyttää purkamattomat viikonlopputavarat olohuoneessa. Ärsyttää ajatus niiden purkamisesta. Ärsyttää, kun väsyttää. Ärsyttää olla Helsingissä.

Ärsyttää, kun hokee tarpeeksi kauan sanaa ”ärsyttää”, ja se alkaa kuulostaa jo niin naurettavalta, että ärsyttää ihan vähän vähemmän. Ärsyttävää.