#metahdomme

kuva : Dora Dalila

Kirjoitin puolisen vuotta ennen häitä blogiini, etten oikein tiedä miten paljon avioliitto minulle loppujen lopuksi merkitsee. Että mihin se muka suhdetta muuttaa, jos nimikkeet muuttuu ja mitä väliä sillä lopulta on, ollaanko naimisissa vai ei. Pidin pitkään itse häitä kaikkein tärkeimpänä osana koko tätä juttua, vierastin jo etukäteen yhteistä sukunimeä ja ennen kaikkea en meinannut millään tuntea oloani hyväksi, jos joku minua tulee vielä joskus kutsumaan vaimoksi.

Ja yhtäkkiä, kaksi kuukautta häiden jälkeen olenkin maailman onnellisin kotiin tullessani, kun ovessa on vain yksi sukunimi, kun minua on ovella vastassa Elvin lisäksi mieheni ja kun kuulen puhelimessa Kimmon sanovan jotain vaimonsa kanssa tehtävästä New Yorkin matkasta. Ja lopulta etukäteen pelätty pelko, pelko siitä, että minut määriteltäisiin aina ja vain tästä edes päin Kimmon kautta, rouva Kimmo K:na, Kimmon vaimona ja parempana puoliskona, ei olekaan enää lainkaan ajankohtainen, koska ihan minä mystisesti säilyin omana itsenäni, vaikka passissa ja kela-kortissa sukunimi alkaakin koolla peen sijaan. Kukaan ei katso minua eri tavalla, kukaan ei pidä minua Kimmon jatkeena, mutta silti siinä Kimmon vieressä on ihan yhtä hyvä kuin aina ennenkin. Ellei jopa hieman parempi, koska tätä yhteistä rakkautta on vasta juhlittu yhdessä neljänkymmenen muun maailman rakkaimman ihmisen seurassa. Koska oikeasti, mikä maailmassa on parempi syy juhlia kuin rakkaus ja halu olla yhdessä aina? Ei kovinkaan paljon mikään.

Ja silti, ihan yhtäkkiä, kaiken tämän rakkauden keskellä ei olekaan lainkaan etuoikeutettu olo. Lähinnä hävettää. Hävettää asua maassa, jossa tämänkaltainen oikeus rakkauteen ja sen virallistamiseen ei ole tasavertaisesti laillista kaikille.

Kuinkas sitten kävikään?

Kun näitä hääjuttuja on tässä reilun vuoden sisällä tullut enemmän ja vähemmän pohdittua täällä bloginkin puolella, tuntuu reilulta jakaa jotain myös lopputuloksesta. Olen tehnyt vaikka kuinka monta postausta kaivaten teiltä vinkkejä milloin mihinkin, ja nyt on vuoro kertoa minkälaisiin lopputulemiin sitten päädyttiin! Linkkiä klikkaamalla pääsette alkuperäiseen postaukseen, mutta pieni otsikkokin toki ilman vanhempien postausten lukemistakin kertonee mistä on ollut kyse!

Rouva omaa sukuaan

x Hymyilyttää tapani provosoida vähän tahallaan, ei asiat ihan noin mustavalkoisia ole koskaan olleet kuin tuossa postauksessa olen antanut ymmärtää. Pienellä kärjistyksellä aiheesta vaan saa kaikkein parhaimman keskustelun, mutta toisaalta sillä saa myös asiattomimmat teilaukset, sen toki olen huomannut. Silti liputan edelleen vahvasti valinnanvapauden puolesta, ei kaikessa tarvitse uida aina vastavirtaan vain sen uimisen vuoksi, eikä maailman feministien työ mene hukkaan, jos sitten lopulta kuitenkin päätyy ottamaan sen miehensä nimen. Pohdin oikeasti todella kauan tätä sukunimiasiaa, ja oli hetkiä, jolloin olin jo päättänyt, että otan äitini tyttönimen ja oli hetkiä, jolloin tiesin pitäväni omani. Ja silti huomaan, etten ole kumpaakaan, vaan olen samaa Kimmon kanssa ja sekin on oikeastaan aika mukavaa. Koska onhan tämä nyt vain kaunis sukunimi, tällä on hyvä mennä eteenpäin. Ja muita voi tarvittaessa käyttää toisenlaisissa tilanteissa, ehkä, joskus, mahdollisesti. Hih.

Avecilla vai ilman?

x Tämän voisin aloittaa samoilla virkkeillä kuin sukunimipohdiskelun, en tiedä olenko koskaan täysin tosissani pohtinut kaikkien avecien poisjättämistä, mutta silti taisin saada jonkun melkein jo hermostumaan moisilla hävyttömyyksillä, hahah. Lopulta avec-kutsun saivat kaikki, ketkä kutsulistan tekohetkellä, eli toukokuun paikkeilla seurustelivat. Se  ei kuitenkaan vieraslistassa ollut  se kaikkein vaikein osuus, ennemminkin se oli sukulaisten poisrajaaminen ja ystävien pohtiminen sen mukaan, ovatko he meille molemmille läheisiä. Lopulta tehtiin aika tiukka linja sen suhteen, että kutsun saivat tasan ne, jotka ovat oikeasti elämässämme läsnä, eli Kimmoltakin kutsuttiin vain enoista toinen ja minulta kutsuttiin eno, muttei setää. Ja se onnistunut rajaus, se, että läsnä oli oikeasti vain läheisimmät ja tärkeimmät, ja se oli mielestäni oikeastaan yksi suurin syy juhlien onnistumiseen, sillä vieraat sen juhlan niin lämpimäksi, intiimiksi ja upeaksi tekivät, ei hääpari. Joten jos jollekin asiasta myös samaan tapaan pähkäilevälle pitäisi omasta kokemuksesta vinkata, niin sanoisin, että kutsut tasan ne kenet oikeasti haluat, kenen kanssa tärkeimmät hetkesi saat viettää, sillä todella on väliä. Ellet siis halua isoja häitä sukuineen ja ystävineen, mutta se on jo toki eri asia. Meillä oli paikalla nelisenkymmentä vierasta, kutsuttuja viisikymmentä. Joskus vähemmän todella on enemmän.

Mekkoinspiraatiota ja huippukuvaaja haussa

x Mekkoni tekijä ilmottautui minulle itse blogin kommenttiboksissa, enkä yhtään tyytyväisempi olisi Hannamari Asplundin tekemään mekkoon voinut olla. Kiitos vielä kerran ja miljoonasti, siitä tuli täydellinen, sellainen kun olin tietämättäni aina halunnutkin! Ei minulla koskaan mitään selkeää visiota ole ollut millaisen tahdon, mutta suuri kasa pinterest-kuvia, idea luonnonvalkoisesta kankaasta ja isoisoäidin virkkaamista pitseistä oli ainoa pohja miltä lähdettiin, ja lopulta Hannamari osasikin upeasti johdatella kysymyksillään minut siihen suuntaan, että aloin itsekin hahmottaa mitä mahdan haluta.

x Kuvaajana toimi myös bloginkommenttiboksin kautta löytynyt Dora, jonka tosiaan kaverini kautta jo etukäteen tiesinkin.  Doralle oli helppo olla kuvattavana, ja kuvista tuli juuri sellaisia kuin olin toivonutkin, niistä tuli ikuistettuja hetkiä ja tunnelmia, ei pelkkiä valokuvia valokuvien vuoksi.

x Ja kampaajaahan minä myös täältä etsin, kiersin toki koko kaupungin kampaajat muutenkin läpi, mutta olihan näillä suosituksillakin lopulta painoarvoa, kun päädyin Lillen Katille ajan varaamaan. Ja sain juuri sitä mitä halusin. Samoin olen erityisen onnellinen luonnollisuuskeskustelusta huolimatta siihen, että päädyin myös varaamaan meikkiajan, sain kevyen päivämeikin hinnalla Emotionista ihan mielettömän nätin, luonnollisen ja ennen kaikkea pysyvän meikin koko päiväksi, eikä hetkeäkään tarvinnut stressata osaankohan varmasti itse. Kyllä niiltä kosmetologeilta ihan voi saada simppelin ja kevyenkin meikin, vaikkei kaikki ihan uskoisikaan.

Hääbäilyä

x Olen näemmä onnistunut kyseenalaistamaan yhdessä postauksessa niin maistraattihenkilön tapaamisen, ohjelmalehtiset, huomenlahjat, hiustenvärjäyksen ja harjoitukset ja julistanut eriparikupit ja muumilusikat kunniaan. No, jälkiviisaana sanoisin, että olisi ollut hyvä tavata maistraattihenkilö etukäteen, tai edes puhua hänen itsensä kanssa puhelimessa, eikä pelkästään kolleegan, mutta hoiti lopulta hän asiansa oikein mukavasti. Ohjelmalehtiset tulivat mukaan, kun tajusin, että vieraita saattaa helpottaa tieto mitä missäkin välissä tapahtuu ja niinhän se helpottikin. Huomenlahjat jäivät sovitusti väliin, rahat säästyvät häämatkaan ja hiuksetkin ovat olleet jo kohta kaksi vuotta värjäämättömät. Muumilusikat ja eriparikupit tulivat, ja päinvastoin kuin joku kommentoi, ne eivät mielestäni lainkaan juhlavuutta vieneet keneltäkään pois. Niin ja kyllä, harjoitella olisi kannattanut, edes pikkuisen. Tai harjoiteltiinhan me isän kanssa takahuoneesta saapumista, mutta unohdettiin vain kertoa kaasona toimineelle siskolleni, että milloin musiikki laitetaan pois ja sulhaselle, että seisoisi maton alkupäässä eikä vihkijän edessä. Pikkuvikoja, lyhyeen loppunut musiikki hymyilyttää lopulta yhtä paljon kuin hääbiisin keskellä kuulunut virustorjuntaohjelman päivityskilahdus.

kuvat : Dora Dalila

Etikettien kanssa naimisiin

x Tuntuu, että kun unohdin koko etiketit kokonaan, toteutui oma visio kaikkein parhaiten. Ja tällä kertaa unohtamisella ehkä tarkoittaisinkin sitä, etten miettinyt asiaa lainkaan, en sitä, onko etikettiä vai eikö ole, en tietoisesti jättänyt niitä pois mutten moisia korostanutkaan, ja lopulta häät olivatkin niin kovin meidännäköisemme, ettei parempaa olisi voinut toivoa. Joku kommentoi, että etikettien pakoilu on jo muodostunut uudeksi ”etiketiksi” ja massaksi, mikä on mielestäni hieman hassu ajatus, sillä harva kai sitä häistään mitään hipsteriä haluaa hipsteriyden takia, ennemminkin tilaa kannattaa jättää omalle ajatukselle. Se, että sitten se mitä kaikki tekee yleensä tai mitä kaikki tekee toisin kuin yleensä, on varmaan lopulta aika yhdentekevää, jos tekee niin kuin itse haluaa tehdä. Ainahan me ihmiset olemme aikalaisiamme ja osa sitä suurempaa massaa, ja tuntuu, että oikeastaan ainoita ihmisiä, joissa tämä asia herätti keskustelua, olivat täysin tuntemattomat siellä kommenttibokseissa ja työkaverit työpaikoilla, kukaan häissä ollut ei asialle lotkauttanut korviaankaan, ja se kai se pääasia onkin.

Arvostele mun häät

x Olen edelleen todella allerginen hääpostauksille, jotka menevät yksityiskohtiin, tunnelmallisiin hetkiin, intiimeihin oloihin ja vieraiden kasvokuviin, mutta toisaalta, eipä ne minulta olekkaan pois, ei minun tarvitse asioita samoin tehdä vain koska muut tekevät. Ja kovin varovasti häistä kertoneena saan taas muistaa sen, että onneksi minulla on ehkä maailman parhaat lukijat, jotka kunnioittavat ja ymmärtävät, ja sen, että onneksi en ole kovinkaan mielenkiintoinen, että kukaan jaksaisi blogin ulkopuolella vatvoa ja arvostella, joten hyvin tässä ehkä on mennyt. Kun saa itse päättää mitä jakaa, on paras olla ja kun saa itse päättää mistä syystä kirjoittaa, on myös paras kirjoittaa. Ja teille se on ollut aika kivaa, kiitos kun olette. :-*

Kuvia, kuulumisia ja hääkuva-ajatuksia

 Helsinki on syksyisin ihana! Tai aurinkoisilla ilmoilla oikeastaan aina, mutta jotenkin kovin nyt tässä menneinä viikkoina sitä on tullut fiilisteltyä. Kouluttauduin tässä parisen viikkoa sitten titanian ihmeelliseen maailmaan, ja sain viettää työpäiväni keskustassa, lounastauon Kallion kaduilla kierrellen. Kävin Hakaniemen kauppahallissa ja mietin, että oispa kyllä aika hauskaa olla keskustassa töissä. Tai opiskelemassa. Joo, opiskelemassa.

Mutta on töissäkin kivaa ollut, ja syksyn kivointa ehkä oli lapsien kanssa tehty sieniretki, jonka seurauksena nautimme kahteenkin otteeseen kotona ehkäpä maailmankaikkeuden parhaasta tattipastasta Kimmon tapaan. Ai että. Ja tää on nyt sama tyyppi, joka tätä ruokafiilistelyä kirjoittaa kuin se, joka pari vuotta sitten vielä kuulutti kovaan ääneen, että ei pidä syömisestä. On se sittenkin ihan ok. Kun syö jotain näin hyvää.

 Ja tattipastasta Toveen! Kampin Suomalaisessa oli Toven elämäkerta kahdellakympillä tarjouksessa jonkun kampituspäivän kunniaksi, joten viimein tämän itselleni kotiin mukaan nappasin. Vielä en ole sitä aloittanut, koska periaatteenani on lukea ensin aiempi kirja loppuun ennen kuin uuden aloittaa, harmi kun vaan luen niin hitaasti etenevää ja hyvin epämukaansatempaavaa kirjaa, että hetki saattaa olla ennen kuin lempitaiteilijani elämään pääsen syvemmin uppoamaan. Toivottavasti tää kirja on kaiken ennakkofiilistelyn ja -hypen arvoinen lukukokemus!

 Helsinki-fiilistelyistä muuten viikonloppufiilistelyihin, nyt on ollut kovin monta ihanaa lauantaita, jotka olen tuon mieheni seurassa saanut rauhallisesti viettää. Tai lauantaiaamua ainakin, on ihana lähteä kotoa syömään jonnekin, kiertää putiikkeja mitään ostamatta ja talsia katuja mihinkään menemättä. Seurakin on niin kovin hyvää, mikä tietenkin on ihan positiivinen asia, jos on juuri nelisen viikkoa sitten samaisen tyypin kanssa avioitunut…

♥  Ja kyllähän täällä vaan eniten tapahtuu, mikä harmittaa kun on muualla ja ilahduttaa kun on täällä. Oli alkukuusta Vansin ystävämyynnit ja oli Kaapelin kirppis, molemmat varsin mukavia tapahtumia! Ystisten saldo täällä onkin jo vilahdellut, kirppiskamat taas toivottavasti saivat oikein kivat uudet kodit! Minua aina henkilökohtaisesti tuollaiset ihmismäärät ahdistaa, enkä ehkä kovin se aurinkoisin myyjä kirppiksillä osaa olla kun sosiaalinen paine hartioilla tekisi vaan kiljuen kipittää mahdollisimman pian pois, mutta jospa teistä nyt joku edes moin sai minusta irti!

 Ja rakkaudesta elämäni siisteimpään mimmikoiraan ja mammatatuointiin. Koirassa on parasta kaikki (tai korvat hihi), mammassa se muisto ottopäivästä ja kiitollisuus maailman ihanimmista mimmeistä, jotka tuon jutun minulle polttareissani järjesti. On ne vaan mahtavia tyyppejä nuo ystävät.

 Ja niin on muuten tuo koiraystävämmekin ehtinyt jo keski-ikäistyä ja täyttää kuusi vuotta! Onhan näihin vuosiin vaikka ja mitä tuonkin tyyppisen kanssa mahtunut, mutta onneksi lähinnä kaikkea hyvää ja rakkaudellista. Tuossa se nytkin sohvalla vieressäni nukkuu ihan pötkönä, eilen taas nukahti tassunpohjat pohjettani vasten kun joku kolahdus oli sohvalta ajanut pois. Niin siisti eläin, ettei mitään rajaa. Vaikka absurdilta koiran omistaminen välillä tuntuukin, ottaa nyt joku jalostettu villieläin ihan vain omaksi ilokseen ja pistää siihen kiinni naru, ettei se ulosmennessä karkaa, niin ei sitä kohtaa tuntemaa rakkautta vaan oikein aina pysty selittämään.

Ja koti se on ollut kiva myös, kiva uusien juttujen takia, mutta kiva ennen kaikkea siksi, että tämä on pysynyt nyt viimeiset kuukaudet lähes koko ajan esittelykelpoisessa kunnossa! Kun ennen vieraita odottaessa sai jynssätä, järjestellä ja puunata sen kuusi tuntia, nyt riittää, että pyyhkäisee pölyt ja vie kaksi neuletta eteisestä paikalleen ja sitten sitä alkaakin olla valmista. Oiskohan se aikuisuutta, jos oppisi pitämään kotiaan siistinä jatkuvasti? Vai onko minulla vaan hetkellinen mielenhäiriö tämän asian suhteen, josta kannattaa nauttia ihan jo siksikin, että kohta se todennäköisesti katoaa?

 

 Ja on tässä fiilistelty hääkuviakin. Vieraskirjasta polaroidit, Emmin kamerasta kaksi muuta. Saatiin sunnuntaina ihan oikeatkin hääkuvat Doralta, ja ollaan niihin niin mielettömän tyytyväisiä, ettei parempia olisi voinut edes toivoa. Ne on niin paljon enemmän kuin valokuvia, ne on aitoja hetkiä, tunteita ja muistoja, ja voisin viettää kaikki iltani vain niitä selaillen. Ja yhtaikaa mietinkin aika useinkin sitä, että kun niistä niin kovin nautin, niin miksen niitä tänne blogiinkin voisi laittaa. Ne on ihania, kauniita ja täynnä muistoja, ja ne olisi niin ihana jakaa. Mutta koska ne on ihania, kauniita ja täynnä muistoja, on myös yhtaikaa viimeinen asia, jota niiden kanssa kaipaan, minkäänlainen arvostelu tai julkisuus, joten se on nyt jäänyt. Näitä ihan yksittäisiä instagramissakin nähtyjä otoksia lukuunottamatta. Mutta eihän sitä tiedä, jos mieli vaikka muuttuu. On siellä ruudun toisilla puolin kuitenkin aika fiksuja tyttöjä sielläkin, ainakin suurimmaksi osaksi, tiedänhän minä sen.

instagram : lauraeliisa

Häiden jälkeinen masennus

Tunsin kerran ihmisen, joka ei halunnut mennä puolisonsa kanssa naimisiin, koska sitten parisuhteella ei olisi ollut enää mitään, mitä odottaa. Sitten kaikki olisi ohi ja olisi enää avioliitto. Ihan kuin yksi etappi suhteessa olisi se viimeinen minkä ottaa, ja sen jälkeen alkaa auttamatta alamäki. Siihen loppuu yhteiset kokemukset ja yhteinen odottaminen, ja sen jälkeen ihan vain ollaan. Möllötetään ja odotetaan joko sitä, että toinen ei enää ole tai että kumpikin haluaa olla jossain muualla. Olen aina pitänyt tuota ehkä yhtenä lannistavimmista ajatuksista ikinä, mutta nyt häiden jälkeisen tyhjyysfiiliksen jälkeen se palasi mieleeni varsin vahvana. Että ihan kuin pienen kurkistuksen olisi saanut siihen, mitä tuo ajatuksen ajattelija saattoikin ehkä tarkoittaa.

Olen ollut Kimmon kanssa yhdessä käytännössä lähes koko aikuisikäni. Aloimme seurustella seitsemän vuotta sitten, muutimme yhteen viitisen kuukautta myöhemmin. Yhdessä otimme koiran kuusi vuotta sitten, ja sitten sitä olemista vain oli. Kolme vuotta sitten alkoi noin vuoden kestänyt kriisikausi, jolloin meni enemmän tai vähemmän huonosti, ja siitä entistä vahvempina selvittyämme menimme hieman vajaa kaksi vuotta sitten kihloihin. Puolitoista vuotta sitten päätimme järjestää häät syksyllä 2014 ja vuoden verran niitä sitten suunniteltiin ja järjesteltiin. Viimeiset puoli vuotta sitä on tehty ihan tosissaan ja edelliset kuusi viikkoa ainoa asia, jota ehkä osasin ajatella, oli häät. Oli miten pienet juhlat tahansa, järjestettäviä asioita oli käytännössä yhtä paljon kuin isoissa ja yhtäkkiä olin niin intensiivisessä hääjärjestysohjelmistossa mieleni ja kroppani kanssa, että töissä sain aina hetkeksi ajatukset muualle, mutta töiden jälkeen oli koko ajan jotain mitä järjestää, tehdä, suunnitella tai vähintään laskea muumilusikoita. Hääpäivän koitettua kaikki oli totaalisesti sen arvoista ja aika paljon kaikkien mitta-asteikkojen ylikin, mutta nyt kun häistä on tasan viikko, yhtäkkiä, kaiken pitkällisen odottamisen ja pipertelyn jälkeen onkin hyvin omituista vain olla.

Häät teki meidän parisuhteelle ihan äärettömän hyvää. Me olemme olleet niin kauan yhdessä, että sellainen seisahtumisen vaara saattaa ennemmin tai myöhemmin levähtää jossain nurkan takana, mutta tällainen yhteinen pitkä projekti olikin juuri sitä jotain, mitä varmasti tähän väliin kaipasimme. Vaikka allekirjoittaneella saattoikin ihan hippasen enemmän olla hyppysissään vastuu juhlien visuaalisesta ja toiminnallisesta suunnittelusta, oli tämä silti hyvin vahvasti yhteinen juttu, yhteiset juhlat yhteiselle rakkaudelle. Olen jo aiemminkin täällä blogissani sanonut, että avioliitto ei varsinaisesti ole minulle mitenkään maailmaa mullistava asia, ja häiden alla aloin välillä ihan tosissaan jo kyseenalaistaa koko juhlien mielekkyyttä ja tarpeellisuuttain, mutta mitä lähemmäs tuo hääpäivä tuli, sen vahvemmin se alkoikin tuntua varsin miellyttävältä ajatukselta ja ennen kaikkea suhteemme kannalta hyvältä jutulta. Olla nyt ollut yli seitsemän vuotta yhdessä ja juhlia sitä maailman tärkeimpien ihmisten parissa.

Kiitos kaiken ajan, yhdessä koetun ja tulevan odottamisen, ei se onneksi ole missään nimessä avioliitto ja parisuhde, jonka ihan vain oleminen tässä siis yhtäkkiä seisauttaa ja tuntuu vain olevan. Se on ihan muu arki, se on se henkinen kulttuurishokki kun palaat järjestely- ja suorittamisvaiheesta takaisin arkeen, normaaliin ja suuria odottamattomaan ja yrität muistaa, että on tämäkin kivaa, ja jotain vielä kivempaakin ihan varmasti tulee, vaikket sitä välttämättä vielä tiedäkään. Eikä aina tarvitsekaan tietää, ei elämä ja onnellisuus voi olla kiinni vain tulevista asioista, tässä ja nyt se on ja kaikki muu on siihen ripoteltua suolaa, maun tuojaa ja pieniä hetkiä, jotka siitä tekee ikimuistoista. Ja ennen kaikkea se on rakkautta, arvostusta ja kumppanuutta. Kun maailma ympärillä on kertakäyttö- ja hullaantumiskeskeinen, ja ainoat asiat, joilla tuntuu olevan arvoa, on uuden ja ennenäkemättömän kokeminen, vuoristoratatunteet sekä vaikeuksien sysääminen maton alle uuden paremman luokse jo kiitäessä, on välillä vähän vaikea, että oikeasti ne kaikkein vahvimmat ja parhaat tunteet tuleekin pysyvyydestä ja kumppanuudesta. Pysähtymisestä, oivaltamisesta ja yhdessä paikallaan pysymisestä. Siitä, että vaikka ympärillä ei kirkkokuoro laula rakkauslauluja tai pikkulinnut tipu puista silmät sydämenmuotoisina kun kohtaan kadulla Kimmon, niin se on silti juuri se asia, joka minun elämästäni tekee jollain tapaa eheämmän. Se on se ainoa asia, että toinen on ainoa ihminen maailmassa, joka minut oikeasti saa rauhoittumaan ja se on se, että me olemme toistemme tiimi, se yksikkö, joka on ja pysyy, pitää huolta toisistaan ja vie tätä arkea yhdessä eteenpäin ihan normaalilla parisuhteen arkivauhdilla. Se on se mitä minä olen aina halunnut, ja se on se, mitä naimisiin meneminen ei voi viedä pois. Koska sitähän se onni on, tämän hetken hyvinvointia ja tasapainoisuutta, oli siinä toista ihmistä tai ei, ei sitä mitä sitten kun joskus tulee tai jonkun muun taskussa saattaa olla.

Mr. & Mrs.

kuva : Emmi

♥ Onneksi ensimmäisen hääpaikkamme yrittäjä joutui perumaan paikkavarauksen, koska sen ansiosta löytyi Varkauden Wanha Asema, jota täydellisempää hääjuhlapaikkaa ei toivoa olisi voinut.

♥ Onneksi kutsuimme häihimme tasan ne vieraat, ketkä kaikkein läheisimpiä oli, koska ”rajattu”, pienen pieni  ja rakas porukka takasi maailman lämpimimmän fiiliksen.

♥ Onneksi päädyttiin ottamaan pitopalvelu kauempaa Kuopion Triosta, koska en muista yksiäkään juhlia, joissa olisi ollut noin hyvät ruoat.

♥ Onneksi äiti suostui leipomaan hääkakun, koska onnellisin olo tuli suklaapäärynäkakkua syödessä.

♥ Onneksi en edes lähtenyt etsimään mekkoa mistään valmiin, koska Hannamarilta sain täydellisemmän mekon kuin uskoa olisin osannut.

♥ Onneksi vaihdoin kampaajaa Lillen Katiin, koska sieltä sain maailman ihaninta palvelua ja iloista mieltä päivään ja onneksi päädyin kuitenkin menemään meikattavaksi Emotionin Jennille, koska kukaan ei ole aiemmin osannut meikata minua niin hyvin itseni näköiseksi.

♥ Onneksi lauantaina oli kaunis ilma ja lähes 18 astetta lämpöä, ja vettä ja räntää on satanut vasta tänään.

♥ Onneksi häät kuvannut Dora oli maailman ihanin hääkuvaaja ja onneksi kaasoni mies otti häistä monta tuntia myös videomateriaalia.

♥ Onneksi vastasin ”eeeeeei eikun siis jooooooo” 16.12.2012 Kimmon esittämään kysymykseen kylmässä yössä Helsingin kaduilla, koska mikään ei ole ehkä ollut niin ihanaa kuin viime lauantai kaikkein siisteimpien ihmisten keskellä.

♥ Onneksi on Kimmo.