Blogista, sen olemisesta ja olemattomuudesta

Tekee ihan hurjasti mieli kirjoittaa ja samalla ei yhtään.

Olen yrittänyt joulusta asti päättää, mitä teen blogilleni, ja aina kun päätän, että nyt kerron lopettavani kokonaan, pelkään innostuvani jo sen postauksen tekemisestä niin paljon, että haluaisinkin heti palata. Ja kun päätän, että jatkan nyt tätä määrittelemätöntä lomailua, olenkin ihan varma, etten koskaan palaa, ja tuntuu ihan tyhmältä, että tämä blogi nyt loppui näin. Että katosi ilman suurempia varoituksia, poistui vähin äänin takavasemmalle selittämättä, kertomatta tai antamatta edes mahdollisuutta kommentoida asiaa.

Eniten olen huomannut kertovani ”tosielämän” ihmisille, jotka bloggaamisestani ovat tienneet, että lopetan kokonaan. Että ei ole enää mitään sanottavaa. Että työt ja oma tasapaino kaikkine kummallisine kommervenkkeineen vie niin paljon aikaa ja ajatusvirtaa, ettei oikein muu enää huvita. Ja että nyt huvittaa muut jutut kuin aiemmin. Huvittaa Kimmon kanssa kaksin olo, huvittaa viinilasi ystävän kanssa perjantain kunniaksi, huvittaa joogakurssi ja fyysisen olon parantaminen. Ja tietyllä tavalla tärkeintä on tullut myös siitä, että omasta elämästä on tullut itselle niin rakas, että sitä ei halua antaa kenellekään muulle. Sen kanssa tahtoo vain piiloutua sohvan kulmaan, avata kirja, kirjoittaa käsin itselleen pieniä muistoja ja keskittyä ainoastaan sen elämiseen, eikä enää lainkaan jakamiseen. Kai sitä aiemminkin on jakanut vain valittuja hetkiä, mutta silti on aina ollut pakko jakaa, jakaa hetkiä, jakaa ajatuksia, jakaa kuvia ja jakaa suruja. Ja kun kaikki vain jakaajakaajakaa, kun elämää ei ole enää jos sitä ei ole taltioinut, on siitä yllättävän vaikea muistaa rakentaa enää mieleen muistijälkiä, keskittyä hetkeen eikä hetken taltiointiin.

Ja silti tiedän, että se kirjoittaminen ja jakaminen on juuri niitä asioita, joita rakastan, ja joilla on valtava voimavara annettavinaan, kun ne toimivat kuten parhaillaan voivat. Ja koska päätösten tekeminen on minulle vaikeinta, mitä maailmassa vastaan tulla voi, olen päättänyt, etten päätä mitään. En päätä huomisen puolesta, koska silloin voi tunnetusti olla jo aivan eri fiilis, mutten myöskään lupaa mitään, koska voi olla, että tämä fiilis on yksi niistä kasvavista, jotka eivät enää luokseen löydettyään pienenekään. Joten ehkä sen nyt voi sanoa ääneen: ei tämä ehkä ole blogin loppu, mutta pitkä tauko se ainakin on. Se on aika, kun saan ajatella, ettei minulla blogia olekaan, ja se on aika, kun saan olla hetken ihan vain jakamatta. Kokeilla miltä se tuntuu, noin kuuden vuoden jälkeen. Ja jos se tuntuu hyvältä, sitten se on jo päätös. Mutta sitä lopullista odotellessa sanon vain näkemiin, ja toivotan teille kaikille ihanaa kevään alkua. Eihän sitä tiedä mitä tuleva auringonvalon lisääntyminen omaankin pääkoppaan lopulta tuo. Ja sehän tässä elämässä oikeastaan parasta onkin, että koskaan ei tiedä. :-*

Marraskuiset kuulumiset

♥ Homing, himailu, kotoilu, mitä näitä nyt oli. Kodista on tullut pesä ulkoista harmautta vastaan, ja siitä on tullut turvapaikka elämän ilkeitä ihmisiä vastaan. Paljon on kulunut enon Shanghaista tuomaa jasmiiniteetä, sitä samaa, jota tarjoilimme häissämmekin, ja paljon on kulunut sivuja kirjoista, hetkiä kippurassa sohvan tai sängyn nurkassa. Viikonloppuaamut ovat olleet ehkä lempijuttu aikoihin, herään jo viimeistään kahdeksalta, keitän sitä teetä ja nappaan läppärin tai kirjan eteen ja surffailen internetin läpi kuunnellen Spotifyn Classical-radiokanavaa (josta tulee lähinnä leffa- ja instrumentaalimusiikkia, ja törmäsinpä siellä yhtetä päivänä myös Daruden Sandstormiin. Klassista.). Tänään seurana oli Kimmon eilen lohiruisburgereiden jälkiruoaksi tuomaa appelsiinipistaasimantelivalkosuklaata, kyllä herra näemmä vaimonsa suklaamaun tuntee.

♥ Marraskuun lempipuheenaihe: sää. Harmaus, koleus, pimeys, märkyys, mustuus. Juttelin yksi aamulenkki äitini kanssa puhelimessa ja totesin, että olen selvästi asunut tarpeeksi kauan Helsingissä, sen seitsemän ja puoli vuotta, että en edes ymmärrä kaivata tähän aikaan vuodesta lunta. Mutta nyt kun sitä hieman on, niin on se kyllä aika kivaa. Pysyisi vaan eikä loskaisi koko tienoota.

♥ Ja onhan tuonne yksi aurinkoinen päiväkin mahtunut mukaan! Se oli päivä kun pääsin kolmelta töistä ja kuljin Annankatua ja Fredaa kuvaten teille Helsingin putiikkeja. Pimeä ehti laskeutua jo Töölön paperikauppa Putingilla ja lopulta kuvasinkin teille kuun. Ja hassua muuten. Kun vielä bloggasin portaalissa, ei olisi tullut mieleenkään, että lähden normityöpäivän jälkeen kahdeksi tunniksi keskustaan tekemään blogipostausta. Bloggasin portaalissa pitkään aikalailla siitä syystä, että oli jo opiskellessakin aika kiva saada rahaa sellaisesta asiasta, jota tekisi joka tapauksessa. Siksi sieltä lähteminenkin pitkittyi ihan hurjasti, kieltäytyä nyt ”ilmaisesta” rahasta. Ja nyt kun sen kuitenkin tein, olenkin yhtäkkiä enemmän mukana tässä kuin koskaan aiemmin palkkatuloisena. Mmm.

♥ Kimmo ”en kamalasti välitä makeasta” K on kunnostautunut pullakuskina. Kotiin tulee kaupasta milloin suklaata, milloin pähkinäkinuskimuffarit, joista minä saan överimakeuden vuoksi syötyä vain puolikkaan ja armaani vetelee niitä puolitoista. Haha, jos Kimmo on opettanut minut syömään kunnon ruokaa, olen minä ilmeisesti opettanut hänet ymmärtämään makean päälle. Voihan mässynmässyn.

♥ Kuvassa yhden päivän työasuvarpaat ja toisessa erään kuusivuotiaan vuosiympyrä, jonka kanssa harjoittelimme vähän värioppiakin. Tiedä sitten muistaisivatko enää miten vihreää saadaan, mutta hauskaa meillä oli vesivärivärjätyn veden kanssa lotraillessa. Minulla on ihan hurjan kiva työ, sen kun muistaisi itsekin niitä muutamia huonoja puolia aina parjatessa.

♥ Tatuointijuttuja ja Harry Pottereita, niistä on mieleni täyttynyt varsin vahvasti lähipäivinä. Jotain hurahtaneisuudesta kertoo se, että työmatkat menevät Pinterestin tatuointikuvia selaillen ja illat Pottereita lukien. Kolmas kirja minulla on menossa, ja kohta iskeekin pakollinen tarve päästä kirjastoon, koska Feeniksin kilta on ainoa Potter, joka hyllystäni vielä puuttuu ja tällä vauhdilla olisin sen tarpeessa jo reilusti ennen joulua. Siitä on ihan hurjan monta vuotta kun olen noihin kirjoihin tarttunut, ja pakko tunnustaa, että viimeisiä neljää osaa en ole koskaan lukenut suomeksi. Että ehkä nyt on jo aikakin. Ja onneksi sosiaalinen elämä onkin ihan yliarvostettua kun aikansa voi viettää vain kotona lastenkirjojen parissa.

♥ Olen tänä vuonna ylittänyt itseni ja hankkinut jo kaikki joululahjat. Kaikki! Ainakin lähes, kaksi pitäisi vielä käydä ostamassa, mutta niidenkin tiedän löytyvän ihan vain haettaessa. En koskaan ole ollut näin ajoissa, mutta nyt nuo jo aiemminkin mainitut Helsingin pikkuputiikit ovat olleet suuri apu ja toinen apu on ollut Etsy.com. Enempää en viitsi löydöistä vinkkailla, kun lahjojen saajat saattavat täällä blogissakin vierailla, mutta ei ole mitään, mitä etsystä ei löytyisi.

♥ Yksi joululahjaideoista, mummille, isotädille ja mummalle hankitut Mummi ja minä -astianpesuaineet ja saippuat ovat kyllä aivan loistavia! Maailman ihanimmat tuoksut, suomalaisen pienyrityksen valmistamat, täysin myrkyttömät ja ekologiset tuotteet vetoavat kovasti täällä suunnassa. Suosittelen ihan ilman mitään mainostustarkoitusta kurkkaamaan linkin taakse, tällaisista tuotteista pulittaa mielellään muutaman euron enemmän kun perusmarkettikamasta. Maailma vinksahti muutenkin siinä vaiheessa pahasti kun kaikki piti rueta saamaan mahdollisimman halvalla, unohtuu pitkälti ihmisiltä se, että laatu, eettisyys ja ekologisuus maksavat. Ja niiden kuuluukin maksaa.

♥ Mainitsin meidän Elpun jalan patista ja eläinlääkäristä kai täällä aiemminkin, ja kasvainhan siellä oli. :<< Hyvälaatuinen, onneksi, mutta poistoa vaativa, ja niinpä neiti siis joutuu leikkausveitsen alle joulukuun alussa. Voi pientäni mun! En tiedä sitten miten tuo koko takareiden kokoinen kasvi pienestä eläimestämme poistetaan, avataanko koko reisi vai saako sen pienemmällä haavalla veke, mutta aikamoista toipumiskautta ja lampunvarjostinkaulurinöyryytystä kaiketi on kuitenkin luvassa. Mutta onneksi on ystävä, joka lupaa tulla koiralapsenvahdiksi ja onneksi on perhe, joka hoitaa toipilasta kun oma häämatka häämöttää jo edessä. Hyvin se toipuu, pakko sen on!

instagram: lauraeliisa

#metahdomme

kuva : Dora Dalila

Kirjoitin puolisen vuotta ennen häitä blogiini, etten oikein tiedä miten paljon avioliitto minulle loppujen lopuksi merkitsee. Että mihin se muka suhdetta muuttaa, jos nimikkeet muuttuu ja mitä väliä sillä lopulta on, ollaanko naimisissa vai ei. Pidin pitkään itse häitä kaikkein tärkeimpänä osana koko tätä juttua, vierastin jo etukäteen yhteistä sukunimeä ja ennen kaikkea en meinannut millään tuntea oloani hyväksi, jos joku minua tulee vielä joskus kutsumaan vaimoksi.

Ja yhtäkkiä, kaksi kuukautta häiden jälkeen olenkin maailman onnellisin kotiin tullessani, kun ovessa on vain yksi sukunimi, kun minua on ovella vastassa Elvin lisäksi mieheni ja kun kuulen puhelimessa Kimmon sanovan jotain vaimonsa kanssa tehtävästä New Yorkin matkasta. Ja lopulta etukäteen pelätty pelko, pelko siitä, että minut määriteltäisiin aina ja vain tästä edes päin Kimmon kautta, rouva Kimmo K:na, Kimmon vaimona ja parempana puoliskona, ei olekaan enää lainkaan ajankohtainen, koska ihan minä mystisesti säilyin omana itsenäni, vaikka passissa ja kela-kortissa sukunimi alkaakin koolla peen sijaan. Kukaan ei katso minua eri tavalla, kukaan ei pidä minua Kimmon jatkeena, mutta silti siinä Kimmon vieressä on ihan yhtä hyvä kuin aina ennenkin. Ellei jopa hieman parempi, koska tätä yhteistä rakkautta on vasta juhlittu yhdessä neljänkymmenen muun maailman rakkaimman ihmisen seurassa. Koska oikeasti, mikä maailmassa on parempi syy juhlia kuin rakkaus ja halu olla yhdessä aina? Ei kovinkaan paljon mikään.

Ja silti, ihan yhtäkkiä, kaiken tämän rakkauden keskellä ei olekaan lainkaan etuoikeutettu olo. Lähinnä hävettää. Hävettää asua maassa, jossa tämänkaltainen oikeus rakkauteen ja sen virallistamiseen ei ole tasavertaisesti laillista kaikille.

Kun valaistun

Koska matka hyvään oloon, rauhoittumiseen ja siihen, että arjessakin on onni, on ollut varsin pitkä, pohdin yhtenä pimeänä sadeaamuna bussissa, mitkä ovat olleet ne päälimmäiset tiet siinä onnistumiseen. Uskon aika paljon, että ikä tuo jo itsessään aika paljon tähän soppaan sellaista itsensä hyväksymistä, mutta toisaalta kun katson monia itseäni kymmenen vuotta nuorempia tuttavia, jotka ovat ihan zen ja itseäni kaksikymmentä vuotta vanhempia tuttavia, jotka ovat kaikkea muuta kuin zen, olen ajatellut, että saattaa tähän joku muukin vaikuttaa. Kuten ihan oma itse ja oma tapa ajatella maailmasta. Ja koska ajatukset ovat aina kivempia jaettuina, kokosin teillekin ihan omaksi ilokseni nyt tällaisen ihanan kliseisen itsehuolto-oppaan aiheesta kuinka Laurasta tuli zen.

01. Jätä ärsyttävät asiat elämästä pois

Ärsytys on ihanan koukuttava tunne, ja netistä jos jostain sitä on jotenkin todella mainiota lähteä etsimään. Tietyt blogit ärsyttää, iltapäivälehdet ärsyttää, uutisten kommentointimahdollisuus ärsyttää. Ja silti sitä viettää päivänsä niitä lukien. Mutta vaikka ärsyyntyminen on tietyllä tavalla kivaa, luohan se jotenkin aina sellaista mukavan höttöistä ylemmyydentunnetta, on se kuitenkin ainoastaan negatiivinen tunne, joka tuo elämääsi myös äärettömän paljon negatiivista energiaa. Kun pikkuhiljaa opettelee jättämään kaikki itseään ärsyttävät asiat itsensä ulkopuolelle, jää sinne myös se kaikki negatiivisuus ja yhtäkkiä oletkin ympäröitynä pelkillä positiivisilla asioilla. Ja se jos mikä helpottaa tällä tiellä varsin paljon.

02. Tee asioita, joista nautit, ei niitä, joista sinun kuuluisi nauttia

On jotenkin kovin trendikästä olla menossa koko ajan pää viidentenä jalkana, asua kahdessa maassa, hoitaa kotia, firmaa, lapsia ja kahta miestä yhtäaikaa. Toisaalta taas kaikenlainen downshiftaus nostelee myös voimakkaasti päätään, työssäoloa helpotetaan, vähennetään ja viini-illat vaihdetaan kotisohvaan antaen ymmärtää, että se on ainoa mahdollisuus löytää onni. Kun kuitenkin unohtaa kokonaan sen, mitä muut ajattelevat sinulle olevan hyvästä ja keskittyy ihan puhtaasti siihen, että tekee juuri tasan niitä asioita, joista itse nauttii, viettää viikonloppunsa tasan niin kuin itse ihan oikeasti ja aidosti sen parhaalta saa tuntumaan, on se ainoa asia, jolla todella on väliä. Hyvä olo tulee hyvistä asioista, opettele löytämään siis omasi.

03. Opettele tiedostamaan mitä ajattelet

Tämä kohta on todennäköisesti kaikessa hattaaraisuudenkuuloisuudessaan kuin suoraan jostain buddhalaisuusoppaasta, mutta ainakin itselläni se on ollut se vahvin tie toteuttaa kaikkia muita kohtia. Helppoa se ei ole, omien tunteidensa valtaan joutuu milloin mistäkin syystä, mutta kun huonolla tuulella ollessasi ehdit myös itse ajattelemaan, että ollaanpa sitä huonolla tuulella, yhtäkkiä sen tuulen suuntaakin voi vaikuttaa. Pidemmälle ajateltuna ajatuksensa tiedostavana on niiden huonojenkin fiilisten syntysyitä myös helpompi löytää ja niihin vaikuttaa, koska jos tunne ei saa täydellistä valtaa mielestäsi, voi niitä myös kontrolloida.

04. Keskity ajattelemaan enemmän positiivisia asioita

Niille negatiivisille ajatuksille ja stressinlähteillekin on toki aikansa ja paikkansa, mutta pelkkä niiden päässään pyörittäminen ja vatvominen harvoin ratkaisee yhtään ongelmaa. Ajatukset voi ihan puhtaasti siirtää johonkin positiivisempaan, tai vaikka konkreettisesti antaa itselleen jotain muuta ajateltavaa lukeamalla kirjoja, katsomalla tv:ta tai ihan vain puhdistamalla päänsä kaikenlaisesta ajatuksesta. Stressasin itse häiden alla ties mistä asioista, pitopalvelu uhkasi peruuntua, vaikkei edes uhannut, mutta kun tietoisesti kielsin itseäni aamubussissa ajattelemasta koko asiaa, pystyinkin ainakin hetkellisesti siirtämään stressipesät muualle ja keskityin hetkeksi lempipuuhaani, eli soittolistojen tekemiseen, sain huomattavasti paremman alun uudelle työpäivälle. Kun keskittyy jo mielessäänkin ilahduttavien ja positiivisten ajatusten ajatteluun, ohjaa se myös omaa mielialaa parempaan, eikä päiväänsä tarvitse viettää stressaavien asioiden vallassa.

05. Mielialansa voi valita

Tämä vaatii onnistuakseen kahden aiemman kohdan valaistumista, mutta se ainakin tässä omassa pienessä ruusunpunaisessa maailmassani toimii. Kun tiedostat mitä ajattelet ja miksi, voit huomata, ettei niistä ihan pienimmistä asioista kannata lainkaan tehdä niin kovin isoa asiaa. Joskus ärsyttää ihan vaan ärsyttämisen vuoksi, mutta kun nekin fiilikset koittaa siirtää niihin positiivisiin juttuihin, se saattaa parhaassa tapauksessa jopa toimia, ja saatatkin siirtyä huonotuulisuudesta yhtäkkiä ihan sinne hyvän puolelle. Avonaisen wc-pöntön kannen kun voi sulkea myös itse siitä joka kerta suuttumatta, ärsyttävän käytäväpaikkaa laukullaan varaavan business-rouvan voi ohittaa jäämällä istumaan ihan toiselle puolelle bussia ja oman mielensä voi ohjata olemaan iloinen niistä omassa elämässään nautintoa tuovista asioista sen sijaan, että jatkuvasti etsisi ärsytyksen ärsykkeitä ulkopuoleltaan.

06. Ole itsellesi armollinen

Ja vaikka mielialan voi miten paljon tahansa valita, voi sen valita lähinnä silloin, kun itsellään on kokonaisvaltaisesti hyvä olla. Se itsensä ja ”zeninsä” löytäminen vaatii varsin paljon työtä oman ajatusmaailman muuttamiseksi, joten niitä huonompia päiviä ei kannata kokea epäonnistumisena. Kaikilla on huonoja päiviä, tasaisimpiakin ihmisiä vituttaa välillä ihan turhaan ja varsinkin monen stressaavan asian alla se tunne vaan vie niin totaalisesti mukanaan, ettei sille yhtäkkiä voikaan mitään, ja toisen toitotus mielialan valitsemisesta lähinnä ottaa teepannuun. Huonoja päiviä mahtuu elämään, ja niin niitä varmasti kuuluukin mahtua, ja kun kuitenkin pitää mielessä sen, että niin kauan kun ne on vähemmistönä, on elämä ihan hyvällä mallilla. Ja jos ne ei ole, ja siitä kärsii, voi asialle tehdä jotain.

07. Unohda kaikki ylläolevat neuvot ja keskity siihen, mistä itsellesi tulee parempi olla

Vierastan itsekin hyvin paljon kaikenlaisia elämäntapaoppaita ja -neuvojia, tällaisia postauksia, yleisiä, kaikille totuutena toitotettuja ohjeita siitä, että tämä varmasti toimii, jotta juuri sinulla on hyvä olla. Me kaikki nautimme erilaisista asioista, meillä kaikilla on erilaiset ajatukset tasapainoisuudesta ja hyvinvoinnista, ja me kaikki toteutamme niitä myös täysin eri tavoin. Jos tunnet tarvetta voida paremmin, voi joskus jostain oppaista ja muiden neuvoista olla hyötyä, mutta ennen kaikkea muuta kaikki on kiinni kuitenkin ihan vain sinusta itsestäsi, ja sen tunnistamisesta miten sinä itse toimit. Jos joku yleispätevä ohje ei tunnu sinulle toimivalta, unohda se, ja löydä oma ohjeesi tilalle. Kun muistat mitä haluat ja mikä on hyvinvointisi määränpää, se riittää, oli ne keinot sinne pääsemiseen minkälaiset tahansa.

Kulutuksesta hysterialla ja ilman

Tulin kirjamessuilta kotiin onnellinen hymy naamallani, painava kassi kädessäni ja taas kahdeksan uutta kirjaa hyllyyn laitettavana. Olin niin onnellinen noista kirppislöydöistäni, että kiiruhdin heti postaamaan aiheesta blogiini, kirjoitin ylös Goodreadsiin kirjat luettaviksi enkä millään meinaa malttaa odottaa, että edes jonkun uutukaisen pääsisin aloittamaan. Ja kun sitten sain seuraavana päivänä yhden pitkään aikaan parhaista keskustelun avauksista kommenttiboksiini, pysähdyin ihan todella miettimään, että miten ihmeessä puhun yhtaikaa täällä ostelun vähentämisen hienoudesta ja kiikutan kahdeksan kirjaa kirjamessuilta kotiin, hyllyyn, jossa on jo valmiiksi toistakymmentä lukematonta kirjaa vuoroaan odottamassa.

Tuon Emmelynin mahdottoman hyvän kommentin pointtina ainakin oman tulkintani mukaan oli vahvasti se, että mikä todella tekee esimerkiksi kirjojen ostamisesta jotenkin hyväksyttävämpää kuin vaatteiden. Että onko kirjallisuuden ostaminen ja kulttuuriarvolla perustelu oikeasti yhtään sen parempi kuin se, että toinen saa vastaavan ilon kuukausittaisesta laukustaan. Eihän kukaan sen enempää tarvitse uusia kirjoja kuin tarvitsee viittätoista paria korkokenkiä. Ja yhtäkkiä oma ostamisen ilo muuttuukin ostomorkkikseksi, ajatukseksi siitä, että olenko todella onnistunut parantamaan kulutustapojani, vai olenko muuttanut ne vain jollainlailla sosiaalisesti hyväksyttävämpään muotoon? Onko minulle käynyt niin kuin monille muille (blogi-)maailmassa kulutusta kritisoivalle, olenko oikeuttanut ostelut ja ylikulutuksen vain sillä, että niiden alkuperä on sitä mainstream-tavaraa eettisempi ja ehkä ekologisempi? Yhtäkkiä reilun vuoden takaisesta ideastani ostaa kirppiksiltä ja kierrätyskeskuksilta omat lempikirjat hyllyyn uudelleenlukemista varten onkin muodostunut idea ostaa kaikki hyvänkuuloiset kirjat hyllyyn lukemista varten, eikä se olekaan enää yhtään sen alkuperäisen ajatuksen kanssa samoilla linjoilla. Se ei ole sillä linjalla, että hyllyäni koristaa parhaaksi koetut, vaan siellä on nyt ne parhaat löydöt, hienoimmat ostelun tulokset.

Tähän voisi heittää perusteluksi nyt alkuun sen, että ne kirjat olivat antikvariaatista käytettyinä ostettuna, jonkun kerran maksamisa ja kierrätystä tukevia, niin kuin 90% ostamistani kirjoista muutenkin on. Toisekseen tähän voisi yrittää jollainlailla limittää ajatuksen siitä, että oman kirjan saan lukea täysin omassa tahdissani sekä siitä, että minulla on ainakin toiveena uppoutua lempikirjojeni maailmaan vielä joskus uudelleenkin, ja on ihana, että siinä ne ovat käden ulottuvilla itseäni ja ehkä jopa niitä lainaavia ystäviäni varten. Voisin väittää tukevani suomalaista divari-, kirppis- ja kierrätyskulttuuria antamalla rahani mieluiten sinne kuin ostamalla uutta ja voisin kertoa oikeasti panostavani muissa asioissa parempaan ja kestävämpään käyttäytymiseen, ja muistuttaa, että vuodessa käyttämäni 50-100 euroa kirjoihin on kuitenkin aika pieni määrä mitä ympärillä tapahtuvaan kuluttamiseen tulee. Mutta kun näitä koottuja selityksiä pyörittelee ja kääntelee tarkemmin, voisi niillä ihan yhtä hyvin perustella minkä tahansa ostamista, ja jos ostamista erikseen pitää perustella millään muulla kuin sillä, että se on oikeasti elämisen kannalta välttämätön hyödyke, ollaankin yhtäkkiä perustelemassa taas vain yhden ylikuluttamisen puolia, selittämässä niitä itselleen koittaen saada ne jollain tavalla muita ostoksia hyväksytyimmäksi.

Joten nyt minun on todella myönnettävä, että ei, minulla ei ole oikeastaan minkäänlaista vastausta tai perustetta sille, miksi kirjakasan ostaminen olisi yhtään sen perustellumpaa kuin vaatteiden ostaminen. Niin mustavalkoiseksi maailmani ei vielä ole mennyt, että kieltäisin kaiken ylimääräisen kuluttamisen itseltäni kokonaan, ja koen edelleen että sillä mitä ostaa ja eri toten mistä ostaa on ehdottomasti enemmän merkitystä kuin miten paljon ostaa tai on ostamatta, mutta kyllähän tämäkin taas ajatuksia herättää. Uskon vahvasti kohtuuteen, siihen, että tuotteiden alkuperällä on merkitystä, samoin kuin sillä, että keneltä tuotteen ostaa ja täten kenen toimintaa ostopäätöksellään tukee sekä siihen, että pienilläkin valinnoilla on merkityksensä. Mutta samalla kun uskon siihen, ja täällä toteen toitotan, että pelkkä tuotteen laadukas ja kestävä materiaali taikka valmistustapa ei ole vielä mikään peruste sille, että ihminen ostaa yksinkertaisesti liikaa, huomaan heränneeni myös siihen, että ei se peruste ole myöskään tuotteen eettinen tai ekologinen tausta. Liika on aina liikaa, ja se on aivan mielettömän hyvä välillä muistaa.

Joten jos joku tässä on nyt ihan mieletöntä ja loppuratkaisun arvoista, niin se, että te tällaista keskustelua kommenteissa ylipäätään edelleen siellä ruutujenkin toisella puolella herättelette. Joten kiitos siitä, jatkakaa, haastakaa ajattelemaan, herättäkää keskustelua, ottakaa kantaa, tuokaan näkemyksenne kuuluviin, se on se tapa millä asioihin saa edes jotain ajatusta, ja sitä tässä maailmassa tarvitaan aina vain enemmän. Mutta muistakaa: kun kritiikin antaa rakentavasti ja ystävällisesti kuin sitä rakkainta ihmistään haluaisi herätellä, saa siihen aidoimman vastauksen. Ilkeilyllä, piikittelyllä ja henkilökohtaisuuksiin menemisellä ei saa aikaan kuin vastareaktion ja puolustelun, ja se jos mikä harvoin johtaa yhtään mihinkään.