HALOO ONKO SIELLÄ KETÄÄN?

Jos on, ja jos on edes pieni ikävä saattanut olla, ettekä ihan täysin ehkä yllättyneet, että tämänkin mimmin kohdalla kolmas kerta toden sanoo, niin klikkailkaapa itsenne TÄNNE. Siellä olen nimittäin minä ja uusi kirjablogini. Toivottavasti pian myös joku teistä seuranani. :-*

KIITOS

Kiitos.

Kiitos kun olen saanut olla, ja kiitos ennen kaikkea siitä, että te olette olleet. Osa vähemmän ja osa pidemmän aikaa, osa jopa vuodesta 2008 kun perustin ensimmäisen blogin, ja se on jotenkin ihan erityisen kreisiä. Kiitos kun olette olleet mukana, kiitos kun olette antaneet minun olla ja tehdä tätä. (Ja on tätä tehtykin, välillä suurella sydämellä ja välillä vääntäen kuin pahintakin tiskirättiä, mutta tehty tätä on kuitenkin, pidempään kuin muita harrastuksia yhteensä.) Kiitos kun olette kommentoineet, kannustaneet, kaivanneet. Kiitos kun olette antaneet asiallista palautetta ja kiitos kun olette jakaneet teille kaikkein syvimpiä fiiliksiä. Ja ihan viimeiseksi kiitos, että olette vielä nytkin, monen kuukauden tauon jälkeen siinä, lukemassa tätä, blogini viimeistä postausta. Se tuntuu ihan hurjan hyvältä. Mielettömältä. Ja aika haikealta myös. Mutta joskus oikeimmat päätökset tuntuvat juuri kaikkein haikeimmilta, ihan jo siksi, koska muistaa kaiken hyvän, mitä se päättyvä on pitänyt sisällään ja toisaalta taas siksi, että tietää, että se viimeisellä sivullaan oleva elämä, tapa ja asia on jotenkin jo oikeastaan aivan kokonaan menneessä aikamuodossa, ja sen loistonpäivät on jo niin kaukana takana, että uusi hyvä on vienyt siltä kaikelta huippunsa. Mutta onneksi se haikeus on positiivista, koska onpahan taas yksi elämänvaihe enemmän mitä muistella. Joten kiitos siitäkin.

Hei vain, hymyillään kun tavataan.

(Ja niin, jos ihan kamala ikävä iskee, niin inspiraatiota löytyy pinterestistäni, kirjajuttuja goodreads-profiilistani ja eniten arkea edelleen instagramistani. Kaveripyynnöt ovat enemmän kuin tervetulleita!)

Blogista, sen olemisesta ja olemattomuudesta

Tekee ihan hurjasti mieli kirjoittaa ja samalla ei yhtään.

Olen yrittänyt joulusta asti päättää, mitä teen blogilleni, ja aina kun päätän, että nyt kerron lopettavani kokonaan, pelkään innostuvani jo sen postauksen tekemisestä niin paljon, että haluaisinkin heti palata. Ja kun päätän, että jatkan nyt tätä määrittelemätöntä lomailua, olenkin ihan varma, etten koskaan palaa, ja tuntuu ihan tyhmältä, että tämä blogi nyt loppui näin. Että katosi ilman suurempia varoituksia, poistui vähin äänin takavasemmalle selittämättä, kertomatta tai antamatta edes mahdollisuutta kommentoida asiaa.

Eniten olen huomannut kertovani ”tosielämän” ihmisille, jotka bloggaamisestani ovat tienneet, että lopetan kokonaan. Että ei ole enää mitään sanottavaa. Että työt ja oma tasapaino kaikkine kummallisine kommervenkkeineen vie niin paljon aikaa ja ajatusvirtaa, ettei oikein muu enää huvita. Ja että nyt huvittaa muut jutut kuin aiemmin. Huvittaa Kimmon kanssa kaksin olo, huvittaa viinilasi ystävän kanssa perjantain kunniaksi, huvittaa joogakurssi ja fyysisen olon parantaminen. Ja tietyllä tavalla tärkeintä on tullut myös siitä, että omasta elämästä on tullut itselle niin rakas, että sitä ei halua antaa kenellekään muulle. Sen kanssa tahtoo vain piiloutua sohvan kulmaan, avata kirja, kirjoittaa käsin itselleen pieniä muistoja ja keskittyä ainoastaan sen elämiseen, eikä enää lainkaan jakamiseen. Kai sitä aiemminkin on jakanut vain valittuja hetkiä, mutta silti on aina ollut pakko jakaa, jakaa hetkiä, jakaa ajatuksia, jakaa kuvia ja jakaa suruja. Ja kun kaikki vain jakaajakaajakaa, kun elämää ei ole enää jos sitä ei ole taltioinut, on siitä yllättävän vaikea muistaa rakentaa enää mieleen muistijälkiä, keskittyä hetkeen eikä hetken taltiointiin.

Ja silti tiedän, että se kirjoittaminen ja jakaminen on juuri niitä asioita, joita rakastan, ja joilla on valtava voimavara annettavinaan, kun ne toimivat kuten parhaillaan voivat. Ja koska päätösten tekeminen on minulle vaikeinta, mitä maailmassa vastaan tulla voi, olen päättänyt, etten päätä mitään. En päätä huomisen puolesta, koska silloin voi tunnetusti olla jo aivan eri fiilis, mutten myöskään lupaa mitään, koska voi olla, että tämä fiilis on yksi niistä kasvavista, jotka eivät enää luokseen löydettyään pienenekään. Joten ehkä sen nyt voi sanoa ääneen: ei tämä ehkä ole blogin loppu, mutta pitkä tauko se ainakin on. Se on aika, kun saan ajatella, ettei minulla blogia olekaan, ja se on aika, kun saan olla hetken ihan vain jakamatta. Kokeilla miltä se tuntuu, noin kuuden vuoden jälkeen. Ja jos se tuntuu hyvältä, sitten se on jo päätös. Mutta sitä lopullista odotellessa sanon vain näkemiin, ja toivotan teille kaikille ihanaa kevään alkua. Eihän sitä tiedä mitä tuleva auringonvalon lisääntyminen omaankin pääkoppaan lopulta tuo. Ja sehän tässä elämässä oikeastaan parasta onkin, että koskaan ei tiedä. :-*

Blogivuoden toinen puolikas

Heinäkuun olin kokonaan lomalla, makasin enemmän ja vähemmän huonojen kirjojen kanssa mökkilaiturilla, lenkkeilin lähiympäristössä Elvin kanssa, nukuin, latasin akkuja ja D-vitamiinivarastoja tulevaa varten. Kävin siskon luona Joensuussa, juhlin ystäväni häitä, palasin Varkauteen ennen aikojani, kun Helsingissä ei ollutkaan mitään erityistä. Asuin lähinnä mökillä ja toivoin voivani vaikka muuttaa sinne ja aika maksimaalinen rentoutuminen sitä mielen valtasikin.

 

Elokuussa olin ehkä Mallorcalla, ehkä en, se saattoi olla heinäkuukin, mutta koska sillä kai ei ole niin suurta merkitystä, niin sovitaan, että olin siellä vuoden lempparikuunani. Täytin myös 27 vuotta, kävin Lintsillä ja Suokissa siskoni kanssa, piknikkeilin ja join viiniä Helsingissä. Aloitin työt uuden eskariryhmän ja työtiimin kanssa, stressailin tulevia hääjuttuja, odotin portaalin irtisanomispäivänkoittamista, koska olin edelleen sitä mieltä, että tämä blogi loppuu syyskuuhun ja vietin maailman ihanimman ja yllätyksellisimmän polttaripäivän, joka alkoi Tatuatan Tuppu Ritolan hellässä neulahoidossa ja päättyi karkkiövereihin Albertinkadulla maailman parhaassa seurassa.

Syyskuuta leimaa tasan yksi asia, häät. Hääjärjestelyt, stressit, muutaman päivän loma ennen ja jälkeen häitä, mekon sovitukset, pitopalvelustressit sun muut, jotka lopulta huipentuivat niin täydelliseen juhlapäivään, ettei parempaa olisi voinut toivoa. Kaikessa rakkaushuumassa blogikin sai vielä jatkoa, yhtäkkiä täällä ihan itsekseen ilman mitään vilkkuvia bannereita olikin taas hyvä olla, ja kaikesta lopettelufiiliksistä huolimatta päätin antaa vielä pienen mahdollisuuden jatkaa tätä puuhaa ainakin muutaman kuukauden verran. Ihan hyvältä se alkoikin maistua, mutta toisaalta syyskuussa sattuneesta syystä koko maailma maistui muutaman asteen normaalia paremmalle.

Lokakuu oli arkeen paluuta, pienten ärsyttävien asioiden huomaamista, sellaisten, jotka häähumussa näyttivät vielä ihan merkityksettömiltä. Lokakuussa luin ja olin töissä, enkä jaksanut nähdä oikein ketään. Kävin kirjamessuilla, nautin teidän kommenteistanne, pohdin tuttuun tapaan kulutuskäyttäytymistäni, myin kirppiksellä taas ison kasan omaisuuttani ja kuun lopussa viineilin aika loistavassa seurassa Jonnan ja Emmin kanssa.

Marraskuussa olin fiiliksissäni pikkuputiikeista sekä tasa-arvoisen avioliittolain läpimenosta ja otin yhden kuvan ohjeen mukaan joka päivä instagramiin. Ostin kaikki joululahjat, leivoin kerran jos toisenkin, ja välttelin sosiaalisia tilanteita ja ihmisiä. Syksyn ovat olleet minulle aina vuoden masentavinta aikaa, pimeys vie kaikista ”valitset itse mielialasi” -mantroista huolimatta koko mielialani mennessään, eikä mikään oikein meinaa maistua yhtään miltään. Väsytti, kurjistutti ja harmitti, kun väsytti ja kurjistutti.

Joulukuussa surutti Elpu, joka tosin on parantunut kasvainleikkauksestaan mitä mainioimmin ja nyt kukkaistuoksuisena, pehmeän pestynä makaa kotikodin sängylläni ja maiskuttelee tyytyväisyyttään. Mieliala koheni hieman marraskuusta, ihmisten näkeminen olikin ihan kivaa ja superrentouttava kelluskelu Itämerellä ihanimman Emmin kanssa sai mieltä aika vahvastikin lepäämään. Kuukauden kohokohtia ovat olleet myös ihan normaalisti 27-vuotiaalle Potterit, mutta eipä kai sitä nuoruuden rakkauksiaan aina järjellä valitakaan. Ja nyt rentoutusmaksimus tuntuu aika hyvältä lumisessa ja kirpeän pakkasilmaisessa synnyinkaupungissani, huomenna on joulu ja loppuviikosta NYC. Aika kiva lopetus tälle vuodelle, joka näistä loppuvuoden nurinoista huolimatta on ollut yksi parhaita pitkään aikaan.